Herään toimistostani sillan alta. Suunnaton kylmyys on vallannut ruumiini, neulan tavoin pistellen jokaista solua kehossani. Pitäisi vaan alkaa uskomaan, ettei housuihin virtsaaminen ole pitkällä tähtäimellä mikään Nobelin arvoinen idea. Ulostamisesta nyt puhumattakaan. Kokeilen liikuttaa jalkojani, mutta aaltopelliksi muuttuneet housuni tekevät sen hankalaksi. No, ei minulla silti ole mihinkään kiire. Mutta mitäköhän kello on? Entä mikä päivä tänään on? Kiinnostaako minua edes? Sen tiedän, että työpaikka meni 1 000:n litran jälkeen, vaimo ja lapset 2 000:n.
Käteni vaeltaa kasvoillani etsien uusia taisteluarpia ja kolhuja. Likaiset ja pahalta haisevat sormeni pyörivät empien suuni ympärillä. En millään haluaisi, mutta jonkun on sinne mentävä. Vastenmielinen ilme kasvoillani työnnän etusormeni suuhun. Siirrän hiekkapaperilta tuntuvan kieleni sivuun ja alan tarkastella vaurioita. Mikään valtakunnan hammaslääkäri ei enää voisi pelastaa suutani, purukaluston muistuttaessa vakioveikkausriviä: 1, x, x, 2, 1, x...
Koitan lähteä kävelemään, mutta yllätyksekseni makaan vielä maassa. Hemingway tokaisi joskus, että vasta silloin ihminen on tarpeeksi humalassa kun hänen täytyy maatessaan pitää jostain tukea. Vai oliko se Bukowski? Aivan sama, juoppoja molemmat. Minulla ei ole alkoholin kanssa ongelmaa, päinvastoin!
Työnnän jaloillani itseäni sillan seinämää vasten ja kampean itseni ylös. Prosessin aikana tuntematon iäkäs nainen käveli ohitseni halveksuvan säälivä ilme kasvoillaan. Pääasia on kuitenkin, että olen nyt tolpillani. Veri palaa hiljalleen ruumiin joka kolkkaan ottaessani varovaisesti ensimmäiset askeleet. Käveleminen tuntuu tänään vaikeammalta kuin yksivuotiaan ensiaskeleet. Aivosoluja meiltä löytynee kuitenkin saman verran.
Hoidettuani itseni sillan alta ihmisten ilmoille aloitan maltaisen aamupalan metsästyksen. Rahan pyytäminen ihmisiltä on lakannut hävettämästä jo vuosia sitten. Mikään kerjäläinen minä en kuitenkaan ole! Minulla ei nyt vain satu olemaan tällä hetkellä yhtään ylimääräistä. Ihmiset kiertävät minut kaukaa, kaikki tietävät aikeeni. Yhtäkkiä tunnen kun joku tarraa minua olkapäästä. Käännän katseeni ja näen kaksi palvelun iloista ammattilaista hotelli Sinisestä miekasta. Häiritsen kuulemma ohikulkijoita. Oikeus voitti jälleen. Poliisien taluttaessa minua ajoneuvoonsa huomaan peilikuvani erään liikkeen näyteikkunasta. Hyvä luoja, tältäkö minä nykyään näytän? Miltä minä sitten ennen näytin? Se on taaksejäänyttä elämää, hauras muisto rappeutuneiden aivojeni uumenissa. Ajaessamme poliisilaitokselle tein vihdoin ja viimein päätöksen:
Minä en enää ikinä vedä viinaa...tänään.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
torstai 4. helmikuuta 2010
"Taviksen" kuolema - nimim. EVVK
Ulkona on kylmä kuin entisen neuvostoliittolaisen helvetissä, lunta sataa vaakasuoraan, tiet ovat liukkaita ja päät halkeilevat. Sitä pohtii kaikenlaista lumen peittämän helmikuun keskellä. Eletään nimittäin vuodenaikaa, jolloin suomalainen ihmismieli on synkimmillään ja alkukantaisimmillaan. Ei ole siis sattumaa, kun lehdestä saa lukea enemmän kuin kerran kuukaudessa miten "Pertsalla" ja "Hatella" (nimet muutettu) on tullut riitaa ja jossain vaiheessa iltaa se surullisen kuuluisa ase on lauennut yksityisasunnossa Kekkosenkadulla. Ja kyllä, alkoholilla on tässäkin tapauksessa ollut osuutta asiaan.
Ellei kyse ole joka poikamiehen laatujulkaisusta, Alibista, tulee ko. insidentin palstatila todennäköisesti olemaan verrattavissa koko tapahtuman säälittävyyteen. Samankaltaiset tarinat sivuutetaan useimmiten olankohautuksilla sekä aina niin rakentavilla "Helvetin juoppo/hullu/amatööri/juoppohullu amatööri"-kommenteilla. C'est la vie, sanoisi Anna Puu, sou not, sanoisi Matti Nykänen.
Vaikka jokainen meistä lähtee täältä jalat edellä, tavalla tai toisella, ei tavallinen kaduntallaaja enää osaa kunnioittaa toisen tavallisen kaduntallaajan kuolemaa. Miksei? Koska se ei ole mediaseksikästä. Laukesihan se ase Tony Halmeenkin yksityisasunnossa, eikä tapahtumapaikalla todennäköisesti pelkällä kaakaon nauttimisella selvitty. Kun täysin sama onnettomuus sattuu nuorelle hämeenlinnalaiselle atk-ohjelmoijalle, on ihmisten kiinnostus episodiin verrattavissa kiinnostukseen Kokemäenjoen ameebojen lisääntymistapoja kohtaan: sitä tapahtuu muttei ketään voisi vähempää kiinnostaa.
Tätä asennetta ei missään nimessä ainakaan paranna TV-ohjelmat, kuten esim. Greyn anatomia. Ohjelma ei mielestäni ole muuta kuin ihmisten tunteilla pelleilyä arkisessa ympäristössä, jossa ihmisen syntymä ja kuolema ovat alati läsnä. On myös hämmästyttävää, miten appelsiiniin tukehtuneen tuikitavallisen Rekka-Penan poismeno koskettaa yhtäkkiä toista Penaa yllättävänkin syvällä tasolla, kunhan vain toisen kuolema välitetään massamedian kautta.
Joku roti nyt tähän hommaan, hyvät ihmiset!
"Pidin kerran koemielessä ehjää turskaa kolme päivää hattuhyllyllä ja se oli edelleen oikein hyvää, kun söin sen." - Pentti Linkola, tuomiopäivän kalastaja ja vihreiden aatteiden kannattaja.
Ellei kyse ole joka poikamiehen laatujulkaisusta, Alibista, tulee ko. insidentin palstatila todennäköisesti olemaan verrattavissa koko tapahtuman säälittävyyteen. Samankaltaiset tarinat sivuutetaan useimmiten olankohautuksilla sekä aina niin rakentavilla "Helvetin juoppo/hullu/amatööri/juoppohullu amatööri"-kommenteilla. C'est la vie, sanoisi Anna Puu, sou not, sanoisi Matti Nykänen.
Vaikka jokainen meistä lähtee täältä jalat edellä, tavalla tai toisella, ei tavallinen kaduntallaaja enää osaa kunnioittaa toisen tavallisen kaduntallaajan kuolemaa. Miksei? Koska se ei ole mediaseksikästä. Laukesihan se ase Tony Halmeenkin yksityisasunnossa, eikä tapahtumapaikalla todennäköisesti pelkällä kaakaon nauttimisella selvitty. Kun täysin sama onnettomuus sattuu nuorelle hämeenlinnalaiselle atk-ohjelmoijalle, on ihmisten kiinnostus episodiin verrattavissa kiinnostukseen Kokemäenjoen ameebojen lisääntymistapoja kohtaan: sitä tapahtuu muttei ketään voisi vähempää kiinnostaa.
Tätä asennetta ei missään nimessä ainakaan paranna TV-ohjelmat, kuten esim. Greyn anatomia. Ohjelma ei mielestäni ole muuta kuin ihmisten tunteilla pelleilyä arkisessa ympäristössä, jossa ihmisen syntymä ja kuolema ovat alati läsnä. On myös hämmästyttävää, miten appelsiiniin tukehtuneen tuikitavallisen Rekka-Penan poismeno koskettaa yhtäkkiä toista Penaa yllättävänkin syvällä tasolla, kunhan vain toisen kuolema välitetään massamedian kautta.
Joku roti nyt tähän hommaan, hyvät ihmiset!
"Pidin kerran koemielessä ehjää turskaa kolme päivää hattuhyllyllä ja se oli edelleen oikein hyvää, kun söin sen." - Pentti Linkola, tuomiopäivän kalastaja ja vihreiden aatteiden kannattaja.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Kohti ääretöntä ja sen ohi
"Music is organized sound.", totesi aikoinaan ranskalainen säveltäjä Edgard Varèse. Lausahdus oli itsestään selvä; tiettyjä ääniä yhdistelemällä taiteilija tuo esille oman näkemyksensä musiikista. Tätä voidaan myös pitää eräänlaisena kannanottona, sillä kaikki valinnat ovat tietoisia. Varèsen lausahdusta voidaan myös soveltaa kirjoittamiseen. Tässä tapauksessa kirjoittaja yhdistelee tietoisesti sanoja tuodakseen esille oman näkemyksensä ja kannanottonsa asioista.
Tämä sanojen yhdistely alkoi omalla kohdallani heti motoriikan kehityttyä, kun kynä ei enää mennyt nenään, silmään tai korvaan, vaan käteen ja siitä hetimiten paperille. Piirsin viivoja, kuvioita, harakanvarpaita ja muuta nonsenssiä, kalkkiviivalla lähtökuopissa olevien aivojeni muokatessa niistä sanoja ja lauseita minkä olemattomalta kapasiteetiltaan kerkesivät. Päivästä ja mielentilasta riippuen suuni käänsi sanat milloin suomeksi, milloin puhdasveriseksi vanhan koulukunnan siansaksaksi. Tunsin itseni älykkääksi ja sofistikoituneeksi. Opetellessani vielä tänäkin päivänä kirjoittamaan, en voi kuin ihailla sitä viatonta röyhkeyttä ja naiiviutta, jotka tekivät sen aikaisesta maailmankuvasta juuri sellaisen kuin itse halusi.
Omasta kuplasta oli kuitenkin tultava ulos ennemmin tai myöhemmin. Peruskoulun alettua asiat selkeästi vakavoituivat. Mitkä tahansa viivat, kuviot tai edes harakanvarpaat eivät käyneet enää tekstistä. Perhana, jopa siansaksa kiellettiin! Suurin kompastuskivi oli kuitenkin äidinkielen virkaa toimittanut ruotsinkieli; se oli opittava vaikka aseella uhaten. Ensimmäiset ruotsinkieliset kirjoitukseni olivatkin sangen kryptistä luettavaa allekirjoittaneen sekoittaessa kirjaimia, numeroita ja jopa kuvia saadakseni viestini perille. Asiaa ei helpottanut lähes pakkomielteinen tapani yrittää olla mukahauska, sarkastinen ja kaikilla väärillä tavoilla nokkela yrittäessäni puskea paperille "hauskimman kesälomamuistoni" tai "parhaimman joululahjani". Noin kuusi kertaa viidestä löysin itseni rähmälläni, kompastuneena omaan kuvitteelliseen nokkeluuteeni. En silti antanut tämän häiritä kirjoittamistani ja olin oikeastaan joka kerta erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini, vaikkei sivun alareunaa aina koristanutkaan räikeä eläin- tai autotarra.
Yläaste, murrosikä, tytöt ja Sepultura. Ei muuta.
Lukiosta päästyäni henki oli hyvä ja kunto kova. Armeijan jälkeen toivoin vihdoin pääseväni näyttämään kynteni aloittaessani akateemisen urani Åbo Akademissa. Kuinka väärässä ihminen pystyikään olemaan. Kosketus siihen, mistä kirjoittamisessa on oikeasti kyse, katosi silmänräpäyksessä luennoitsijoiden vaatiessa päivästä toiseen asiatekstiä, asiatekstiä ja ASIATEKSTIÄ. Kahden vuoden jälkeen löysin itseni tuijottamasta seinää ja pohtimasta omaa käyttötarkoitustani tällä planeetalla. Ei tullut Aaltosen pojasta maisteria ei.
Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut jokseenkin platoninen. Toisinaan tunnen voimakasta kiintymistä kirjoittamista kohtaan, mutta minulla ei ole koskaan ollut erityisen palavaa halua ilmaista itseäni juuri kirjoittamalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle musiikin tavoin se henkireikä, jonka kautta kanavoin syvimpiä tunteitani.
Saa nähdä, ajattelenko eri tavoin opintojakson päätyttyä.
Tämä sanojen yhdistely alkoi omalla kohdallani heti motoriikan kehityttyä, kun kynä ei enää mennyt nenään, silmään tai korvaan, vaan käteen ja siitä hetimiten paperille. Piirsin viivoja, kuvioita, harakanvarpaita ja muuta nonsenssiä, kalkkiviivalla lähtökuopissa olevien aivojeni muokatessa niistä sanoja ja lauseita minkä olemattomalta kapasiteetiltaan kerkesivät. Päivästä ja mielentilasta riippuen suuni käänsi sanat milloin suomeksi, milloin puhdasveriseksi vanhan koulukunnan siansaksaksi. Tunsin itseni älykkääksi ja sofistikoituneeksi. Opetellessani vielä tänäkin päivänä kirjoittamaan, en voi kuin ihailla sitä viatonta röyhkeyttä ja naiiviutta, jotka tekivät sen aikaisesta maailmankuvasta juuri sellaisen kuin itse halusi.
Omasta kuplasta oli kuitenkin tultava ulos ennemmin tai myöhemmin. Peruskoulun alettua asiat selkeästi vakavoituivat. Mitkä tahansa viivat, kuviot tai edes harakanvarpaat eivät käyneet enää tekstistä. Perhana, jopa siansaksa kiellettiin! Suurin kompastuskivi oli kuitenkin äidinkielen virkaa toimittanut ruotsinkieli; se oli opittava vaikka aseella uhaten. Ensimmäiset ruotsinkieliset kirjoitukseni olivatkin sangen kryptistä luettavaa allekirjoittaneen sekoittaessa kirjaimia, numeroita ja jopa kuvia saadakseni viestini perille. Asiaa ei helpottanut lähes pakkomielteinen tapani yrittää olla mukahauska, sarkastinen ja kaikilla väärillä tavoilla nokkela yrittäessäni puskea paperille "hauskimman kesälomamuistoni" tai "parhaimman joululahjani". Noin kuusi kertaa viidestä löysin itseni rähmälläni, kompastuneena omaan kuvitteelliseen nokkeluuteeni. En silti antanut tämän häiritä kirjoittamistani ja olin oikeastaan joka kerta erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini, vaikkei sivun alareunaa aina koristanutkaan räikeä eläin- tai autotarra.
Yläaste, murrosikä, tytöt ja Sepultura. Ei muuta.
Lukiosta päästyäni henki oli hyvä ja kunto kova. Armeijan jälkeen toivoin vihdoin pääseväni näyttämään kynteni aloittaessani akateemisen urani Åbo Akademissa. Kuinka väärässä ihminen pystyikään olemaan. Kosketus siihen, mistä kirjoittamisessa on oikeasti kyse, katosi silmänräpäyksessä luennoitsijoiden vaatiessa päivästä toiseen asiatekstiä, asiatekstiä ja ASIATEKSTIÄ. Kahden vuoden jälkeen löysin itseni tuijottamasta seinää ja pohtimasta omaa käyttötarkoitustani tällä planeetalla. Ei tullut Aaltosen pojasta maisteria ei.
Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut jokseenkin platoninen. Toisinaan tunnen voimakasta kiintymistä kirjoittamista kohtaan, mutta minulla ei ole koskaan ollut erityisen palavaa halua ilmaista itseäni juuri kirjoittamalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle musiikin tavoin se henkireikä, jonka kautta kanavoin syvimpiä tunteitani.
Saa nähdä, ajattelenko eri tavoin opintojakson päätyttyä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
