Ihmiset ovat pitäneet päiväkirjoja jo vuosisatoja kirjatakseen muistiin päivittäiset ajatukset, tapahtumat sekä havainnot. Päiväkirja sanana tuo ensimmäisenä mieleen jotain henkilökohtaista ja tärkeää, jotain mitä pidetään visusti piilossa muiden katseilta. Toisen ihmisen päiväkirjan lukemista ilman lupaa pidetään yleisesti törkeänä yksityisyyden rikkomisena, mikä useasti johtaa luottamuksen menettämiseen. Ihmisten nimetessä päiväkirjojaan ja purkaessaan sydäntään niiden sivuille kuin lähimmille ystävilleen, on siis selvää että kyse on jostain todella tärkeästä. Toista on tänä päivänä...
Sosiaalisten medioiden tulva 2000-luvulla on mahdollistanut ihmisten tavan ilmaista itseään monipuoliseksi, nopeaksi ja helpoksi. Paino sanoilla nopeaksi ja helpoksi. Kyseinen vaivattomuus on kuin itsestään sumentanut ihmisten käsitystä siitä, mikä asia kuuluu muille ja mikä ei. Yksilökeskeisyys on päivän sana, yksilön kuvitellessa että juuri häntä kuunnellaan ja että juuri hänen tuntemuksensa tekevät vaikutuksen kanssaihmisiin. Nykypäivän vastine perinteiselle käsinkirjoitetulle päiväkirjalle on blogi. Suurimpana erona on kuitenkin se, että blogi on interaktiivinen, ts. kuka tahansa pystyy kommentoimaan blogitekstejä nimimerkin takaa. Ajatus siitä, että joku jättäisi henkilökohtaisen päiväkirjansa kadulle ja antaisi muiden ihmisten lukea sitä ja jättää kommentteja sivun alareunaan, on varsin absurdia. Yksityisiä blogeja löytyy toki myös, mutta yhä useammin törmää julkisiin blogeihin, joissa ihmiset kirjoittavat huonosta olostaan ja omista ihmissuhteistaan täysin tuntemattomien ihmisten edessä.
Sama pätee sosiaalisen median jättiläisiin lukeutuvaan Facebookiin. Palvelun yleistyttyä ihmiset, allekirjoittanut mukaan lukien, ottivat sydämenasiakseen jakaa päivittäiset ajatukset, tapahtumat sekä havainnot muiden kanssa. Oli sitten kyse suolen toiminnasta tai esikoisen syntymästä, kaikki tapahtumat katsotaan vielä tänäkin päivänä julkaisukelpoisiksi.
Nykyään on enää turhaa romantisoida suomalaisesta, joka käsittelee vastoinkäymiset oman päänsä sisällä menemällä pelto- tai metsätöihin, tai hukuttamalla murheensa vettä vahvempaan. Nykysuomalainen itkee avoimesti näyttöpäätteellä huonoa säätä, v-mäistä pomoa sekä talvisin aristavaa polvea. Kun kaikki sitä tekevät, niin miksen minäkin?
torstai 2. joulukuuta 2010
perjantai 14. toukokuuta 2010
Elämä raiteilla
Arjen vilkkaus täyttää rautatieaseman kuin minä tahansa päivänä. Ihmismassat vellovat aaltomaisin liikkein vuoroin sisään, vuoroin ulos asemalta. Väkijoukon keskellä seisoo mies vailla nimeä, äänettömänä kiilana ihmisten kiireelle. Miehen katse on kiinnittynyt aseman valtavaan aikatauluun. Häntä rauhoittaa katsella alati vaihtuvia kellonaikoja ja niiden täsmällisyyttä. Kuuluuhan täsmällisyys ja aikataulussa pysyminen myös hänenkin työhönsä.
Mies havahtuu kuullessaan monotonisen naisäänen kaikuvan aseman aulassa; hänen junansa lähtee kohta. Mies etenee rauhallisin mutta päättäväisin askelin kohti junanvaunua, jonka numero on merkittynä hänen matkalippuunsa. Hän astuu vaunuun, kävelee pitkin käytävää ja astuu vaunuosastoonsa. Naispuolinen siivooja häärää vielä osastossa, mutta poistuu heti nähdessään miehen. Kuin peloissaan nainen kävelee ääneti miehen ohi, samalla katsoen tätä varovasti kulmiensa alta.
- Olisitteko ystävällinen ja laittaisitte oven perässänne kiinni, mies ennättää sanoa ennen kuin nainen katoaa näköpiiristä.
Mies tykkää matkustaa yksin, toisinaan. Oven sulkeuduttua mies tuijottaa vielä hetken ovea, kunnes kääntää katseensa ulos ikkunasta. Juna nytkähtää liikkeelle. Raiteet valittavat kirskuen harmaan rautajätin alla sen saavuttaessa huippunopeuttaan metri metriltä. Maisemien muuttuminen palauttaa miehen ajatuksiin, jotka täyttivät hänen mielensä jo asemalla aikatauluja tuijottaessa. Muutos, aivan niin. Päämiehen kanssa taannoin käyty keskustelu palautuu mieleen sana sanalta: "...tämän jälkeen lopetan...". Päätös oli ehdoton, eikä mikään saisi häntä muuttamaan mieltään.
Muutoksen todelliset syyt eivät ole olennaisia, mutta kaikki alkoi unella, joka toisti itseään yö toisensa jälkeen: On pimeää, hyvin pimeää. Kaukaisuudessa näkyy hahmo, jonka kasvot hehkuvat valkoisena kuin lumi. Hahmo toistaa miehen nimeä äänellä, joka muistuttaa hänen edesmennyttä lastaan. Hahmo loittonee aina kun mies lähestyy sitä, mutta sen ääni voimistuu askel asekeleelta. Jossain vaiheessa hahmo katoaa näkyvistä. Yhtäkkiä mies kuulee äänen aivan vierellään. Nuo lumenvalkoiset, mutta runnellut ja palaneet kasvot tuijottavat miestä hymyillen. Se on hänen lapsensa. Tämän jälkeen mies herää joka kerta. On pimeää, hyvin pimeää. Mutta hän on yksin.
Mies palaa todellisuuten säpsähtäen vaunuosaston oven yhtäkkiä auetessa. Ikääntynyt tukevahko mies astelee puhisten sisään kantaen raskaan näköistä matkalaukkua.
- Voi veljet, ette arvaakaan miten vaikea tänne oli löytää vaikka senhän pitäisi selvästi lukea lipussani! Törmäsin käytävällä herttaisen siivoojarouvaankin, muttei tämäkään osannut auttaa minua. Tai halunnut, jompi kumpi...
- No mutta nythän te olette täällä.
- Aivan niin! Suonette anteeksi kun laitan matkalaukkuni tuohon hyllylle, noin.
- Pitkällekin matkalle menossa?
- No, minulle tuli...äkillisiä työkiireitä, niin...ja otin ensimmäisen junan, mikä lähti kaupungista. Sanotaanko näin, etten palaa vähään aikaan takaisin. Työasiani kestävät sen verran kauan. Entäs te? Työmatkallako tekin?
- Työmatkallapa hyvinkin. Olen tosin jäämässä kohta eläkkeelle...
- Voih, voisinpa minäkin sanoa samaa! Minä voisin mielelläni myös jäädä eläkkeelle...oikeastaan kaikesta. Elämässä asiat tuntuvat vain monimutkistuvan, mitä vanhemmaksi tulee. Tiedättehän? Joskus minusta tuntuu siltä, että seinät ympärilläni tulevat lähemmäksi ulos johtavan oven loitotessa. Välillä toivon ennen nukahtamista, että tämä olisi se viimeinen matkani. Viimeinen juna, mikä lähtisi eikä enää ikinä palaisi.
- Ymmärrän.
- Minähän voisin lopettaa ja jäädä eläkkeelle vaikka heti! Asia on vain niin että minun pomoni hän...hän ei anna minun lopettaa. Hän tapaa käyttää työntekijänsä loppuun, imee kuiviin kunnes mitään elävää ja inhimillistä ei ole enää jäljellä. Niin hän tekee kaikille, jotka työskentelevät hänelle. Jos nyt totta puhutaan niin...minä päätin antaa hänelle takaisin! Lainasin, ei...nostin palkkani ennakkoon ja häivyin vähin äänin. Minulla oli kaikki oikeus siihen! Minä en ole se paha ihminen tässä, vaan pomoni. Hän on paha, hän on kaiken pahan alku ja juuri. Hän on se suurin roisto...
- Ja hän lähettää terveisensä...
Siinä samassa niin paljon puhuneen ikääntyneen miehen kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hänen suunsa jäi sille sijoilleen, eikä hän saanut enää sanaakaan suustaan. Juna syöksyi pitkään tunneliin. On pimeää, hyvin pimeää. Valon tullessa takaisin, jäljellä oli enää yksi. Vaimennettu tuliase oli tehnyt tehtävänsä ja kaivertanut siistin reiän vastapäätä olleeseen tukevaan, ääneti huutaneeseen ihmispäähän. Vaunuosastossa oli jälleen hiljaista.
Mies havahtuu kuullessaan monotonisen naisäänen kaikuvan aseman aulassa; hänen junansa lähtee kohta. Mies etenee rauhallisin mutta päättäväisin askelin kohti junanvaunua, jonka numero on merkittynä hänen matkalippuunsa. Hän astuu vaunuun, kävelee pitkin käytävää ja astuu vaunuosastoonsa. Naispuolinen siivooja häärää vielä osastossa, mutta poistuu heti nähdessään miehen. Kuin peloissaan nainen kävelee ääneti miehen ohi, samalla katsoen tätä varovasti kulmiensa alta.
- Olisitteko ystävällinen ja laittaisitte oven perässänne kiinni, mies ennättää sanoa ennen kuin nainen katoaa näköpiiristä.
Mies tykkää matkustaa yksin, toisinaan. Oven sulkeuduttua mies tuijottaa vielä hetken ovea, kunnes kääntää katseensa ulos ikkunasta. Juna nytkähtää liikkeelle. Raiteet valittavat kirskuen harmaan rautajätin alla sen saavuttaessa huippunopeuttaan metri metriltä. Maisemien muuttuminen palauttaa miehen ajatuksiin, jotka täyttivät hänen mielensä jo asemalla aikatauluja tuijottaessa. Muutos, aivan niin. Päämiehen kanssa taannoin käyty keskustelu palautuu mieleen sana sanalta: "...tämän jälkeen lopetan...". Päätös oli ehdoton, eikä mikään saisi häntä muuttamaan mieltään.
Muutoksen todelliset syyt eivät ole olennaisia, mutta kaikki alkoi unella, joka toisti itseään yö toisensa jälkeen: On pimeää, hyvin pimeää. Kaukaisuudessa näkyy hahmo, jonka kasvot hehkuvat valkoisena kuin lumi. Hahmo toistaa miehen nimeä äänellä, joka muistuttaa hänen edesmennyttä lastaan. Hahmo loittonee aina kun mies lähestyy sitä, mutta sen ääni voimistuu askel asekeleelta. Jossain vaiheessa hahmo katoaa näkyvistä. Yhtäkkiä mies kuulee äänen aivan vierellään. Nuo lumenvalkoiset, mutta runnellut ja palaneet kasvot tuijottavat miestä hymyillen. Se on hänen lapsensa. Tämän jälkeen mies herää joka kerta. On pimeää, hyvin pimeää. Mutta hän on yksin.
Mies palaa todellisuuten säpsähtäen vaunuosaston oven yhtäkkiä auetessa. Ikääntynyt tukevahko mies astelee puhisten sisään kantaen raskaan näköistä matkalaukkua.
- Voi veljet, ette arvaakaan miten vaikea tänne oli löytää vaikka senhän pitäisi selvästi lukea lipussani! Törmäsin käytävällä herttaisen siivoojarouvaankin, muttei tämäkään osannut auttaa minua. Tai halunnut, jompi kumpi...
- No mutta nythän te olette täällä.
- Aivan niin! Suonette anteeksi kun laitan matkalaukkuni tuohon hyllylle, noin.
- Pitkällekin matkalle menossa?
- No, minulle tuli...äkillisiä työkiireitä, niin...ja otin ensimmäisen junan, mikä lähti kaupungista. Sanotaanko näin, etten palaa vähään aikaan takaisin. Työasiani kestävät sen verran kauan. Entäs te? Työmatkallako tekin?
- Työmatkallapa hyvinkin. Olen tosin jäämässä kohta eläkkeelle...
- Voih, voisinpa minäkin sanoa samaa! Minä voisin mielelläni myös jäädä eläkkeelle...oikeastaan kaikesta. Elämässä asiat tuntuvat vain monimutkistuvan, mitä vanhemmaksi tulee. Tiedättehän? Joskus minusta tuntuu siltä, että seinät ympärilläni tulevat lähemmäksi ulos johtavan oven loitotessa. Välillä toivon ennen nukahtamista, että tämä olisi se viimeinen matkani. Viimeinen juna, mikä lähtisi eikä enää ikinä palaisi.
- Ymmärrän.
- Minähän voisin lopettaa ja jäädä eläkkeelle vaikka heti! Asia on vain niin että minun pomoni hän...hän ei anna minun lopettaa. Hän tapaa käyttää työntekijänsä loppuun, imee kuiviin kunnes mitään elävää ja inhimillistä ei ole enää jäljellä. Niin hän tekee kaikille, jotka työskentelevät hänelle. Jos nyt totta puhutaan niin...minä päätin antaa hänelle takaisin! Lainasin, ei...nostin palkkani ennakkoon ja häivyin vähin äänin. Minulla oli kaikki oikeus siihen! Minä en ole se paha ihminen tässä, vaan pomoni. Hän on paha, hän on kaiken pahan alku ja juuri. Hän on se suurin roisto...
- Ja hän lähettää terveisensä...
Siinä samassa niin paljon puhuneen ikääntyneen miehen kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hänen suunsa jäi sille sijoilleen, eikä hän saanut enää sanaakaan suustaan. Juna syöksyi pitkään tunneliin. On pimeää, hyvin pimeää. Valon tullessa takaisin, jäljellä oli enää yksi. Vaimennettu tuliase oli tehnyt tehtävänsä ja kaivertanut siistin reiän vastapäätä olleeseen tukevaan, ääneti huutaneeseen ihmispäähän. Vaunuosastossa oli jälleen hiljaista.
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Taakka jo laskettu on
Lämpimän tuulenvireen pyyhkiessä järveä, he sanoivat toisilleen "Tahdon.". Tottakai he sanoivat, sehän oli itsestäänselvyys. Itsestäänselvyys ei kuitenkaan ollut se nuori mies, jonka kehitystä hän oli päässyt seuraamaan niin läheltä kuin kaukaa jo vuosia. On epäselvää, missä kohtaa perheensä kuravettä juonut ja huonekasveja syönyt kuopus alkoi varttua viattomasta pojasta aikuiseksi mieheksi. Niin kuitenkin tapahtui.
Kaipaus toisen luo tuo mieleen ajan, jolloin tuo ohitse kasvanut jässikkä haki vielä turvaa tarraten pienellä kädellään housunlahkeesta. Tuo pieni ja hauras ilmestys katsoi kuin vuorta kohti ikään, hakien siltä suojaa. Kirkkaat silmät, korviin asti yltävä hymy; ihmeellistä miten pieni voi olla niinkin suurta. Viimeistään syvältä kumpuava, vilpitön naurunpurskahdus saa omankin suun vetäytymään hymyyn. Elämäkin hymyili, leveästi. Kuin yhtä pitkää suvea olivat nuo vietetyt hetket lapsenlapsien parissa.
Vuodet vierivät ja lapset kasvavat aikuisiksi. Kuin ukkonen, joka jyrisee järven tuolla puolen, on se muistutus alati tapahtuvasta muutoksesta. Elämänkin on joskus vaiettava, ojentaen samalla soihdun sukupolvelta toiselle. Mikään kaunis ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Nuo laiturilla seisovat kaksi ihmistä antavat kuitenkin elämälle syyn hymyillä vielä yhden kerran. "Kuka tietää, tämä voi olla viimeinen mahdollisuus nähdä oman lapsenlapsensa menevän naimisiin.". Hän kokee tarpeelliseksi toistaa lauseen mielessään vielä kerran, sillä jonkin ajan kuluttua häntä ei enää olisi.
Kaipaus toisen luo tuo mieleen ajan, jolloin tuo ohitse kasvanut jässikkä haki vielä turvaa tarraten pienellä kädellään housunlahkeesta. Tuo pieni ja hauras ilmestys katsoi kuin vuorta kohti ikään, hakien siltä suojaa. Kirkkaat silmät, korviin asti yltävä hymy; ihmeellistä miten pieni voi olla niinkin suurta. Viimeistään syvältä kumpuava, vilpitön naurunpurskahdus saa omankin suun vetäytymään hymyyn. Elämäkin hymyili, leveästi. Kuin yhtä pitkää suvea olivat nuo vietetyt hetket lapsenlapsien parissa.
Vuodet vierivät ja lapset kasvavat aikuisiksi. Kuin ukkonen, joka jyrisee järven tuolla puolen, on se muistutus alati tapahtuvasta muutoksesta. Elämänkin on joskus vaiettava, ojentaen samalla soihdun sukupolvelta toiselle. Mikään kaunis ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Nuo laiturilla seisovat kaksi ihmistä antavat kuitenkin elämälle syyn hymyillä vielä yhden kerran. "Kuka tietää, tämä voi olla viimeinen mahdollisuus nähdä oman lapsenlapsensa menevän naimisiin.". Hän kokee tarpeelliseksi toistaa lauseen mielessään vielä kerran, sillä jonkin ajan kuluttua häntä ei enää olisi.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Kun päivä loisti, heilimöitsi viljapellot
Kumpuranta, 11.7 Herran vuotta 2009, luulisin. Tapani mukaan olen saapunut paikalle ajoissa. Eihän sitä koskaan tiedä, jospa vaikka joku muukin ilmaantuisi paikalle tunnin etuajassa. Jaa mutta onhan täällä pari muutakin, tulinhan minä samaan matkaan heidän kanssaan. Pyrin nykyään autoilemaan mahdollisimman vähän. Se ei enää suju minulta entiseen tapaan...ja kallistahan se on. Kaikki on niin kallista. Jos vain pystyisin, niin pyörällähän minä sotkisin joka paikkaan. Tai vaikka juoksisin. Uiminen on täyttä humpuukia. Minä en herran tähden maksa viittä markkaa altaassa kauhomisesta. Tai enhän minä silti tiedä mitä uiminen nykyään maksaa euroissakaan, kun en ole vuosiin käynyt uimahallilla.
Jahas, vihdoin muitakin saapuu paikalle. Kyllä sitä saikin jo odottaa. Sieltä näyttäisi tulevan tyttäreni perheineen. Itse juhlakalut ovat tosin olleet täällä jo jonkin aikaa. Pyörivät tuossa kuin mitkäkin. Keli on muuten kuin morsian, kirjaimellisesti. Sade-ennusteista huolimatta aurinko näyttäisi uhmaavan valtavia pilvimassoja. Mitenköhän se laulu menikään: "...myrsky käy ja metsä pauhaa, tulta iskee pitkäinen...". Kylmähän tässä istuessa on kuitenkin tullut. Päällä on takkia ja lakkia ja silti mies vain palelee, on se kumma! Luulisivat nyt tekevän vaatteista lämpimiä, kun maksavatkin niin paljon. Se nyt vaan on purtava huulta ja kestettävä. Kuka tietää, tämä voi olla viimeinen mahdollisuus nähdä oman lapsenlapsensa menevän naimisiin.
- Onko sun kylmä, pappa?
- Eheei mul täs mittä hättä ol...
Ruveta nyt valittamaan tämmöisellä hetkellä. Itsepähän päätin pukeutua turhan heppoisesti. Vaimoni, levätköön hän rauhassa, olisi taatusti muistuttanut asiasta. Mistäköhän minä itse en olisi muistuttanut häntä? Minä todellakin kaipaan väittelyjämme...ja paljon muutakin. Muistan oman juhlapäivämme kuin eilisen...
- Noni pappa, nyt mennää tota polkua alas tonne rantaan. Noi auttaa sua hiuka...
Vävypoikani sekä eräs mies, jonka nimen ehdin jo unohtaa, auttavat minut ylös tuolista. Tarraan heitä tiukasti käsistä kiinni. Voi luoja miten minua hävettää; auttaa nyt isoa ihmistä tällä tavalla. Kyllä minä itsekin pääsisin ylös, ehkä. Muut loikkivat edeltä rantaan kuin mitkäkin gasellit, meidän lähestyessä määränpäätä pikku hiljaa vauvanaskelin. Nyt en millään raaskisi kaatua ja halkaista kalloani tällä kivisellä polulla. "Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tuu muuta kuin kusipäitä mukuloita.", kuten Koskela asian ilmaisi.
Vihdoin ja viimein pääsemme rantaan. Upea järvimaisema rantasaunoineen avautuu edessäni. Muut seisovat, mutta minulle on tuotu tuoli. Voi luoja miten...enpäs sanokaan mitään. Ilmapiiri on varsin jännittynyt, ihmiset supisevat keskenään. Tulee hiljaista. Laiturin nokassa seisova pappi hymyilee lempeästi hennon naisäänen tulkitessa kappaletta, mikä kuulostaa Tapio Rautavaaran Häävalssilta. Nuori ja onnelliselta näyttävä pariskunta lipuu hiljaa ohitseni. Yhtäkkiä minua kylmää tutulla tavalla; minulla on ikävä vaimoani.
Jahas, vihdoin muitakin saapuu paikalle. Kyllä sitä saikin jo odottaa. Sieltä näyttäisi tulevan tyttäreni perheineen. Itse juhlakalut ovat tosin olleet täällä jo jonkin aikaa. Pyörivät tuossa kuin mitkäkin. Keli on muuten kuin morsian, kirjaimellisesti. Sade-ennusteista huolimatta aurinko näyttäisi uhmaavan valtavia pilvimassoja. Mitenköhän se laulu menikään: "...myrsky käy ja metsä pauhaa, tulta iskee pitkäinen...". Kylmähän tässä istuessa on kuitenkin tullut. Päällä on takkia ja lakkia ja silti mies vain palelee, on se kumma! Luulisivat nyt tekevän vaatteista lämpimiä, kun maksavatkin niin paljon. Se nyt vaan on purtava huulta ja kestettävä. Kuka tietää, tämä voi olla viimeinen mahdollisuus nähdä oman lapsenlapsensa menevän naimisiin.
- Onko sun kylmä, pappa?
- Eheei mul täs mittä hättä ol...
Ruveta nyt valittamaan tämmöisellä hetkellä. Itsepähän päätin pukeutua turhan heppoisesti. Vaimoni, levätköön hän rauhassa, olisi taatusti muistuttanut asiasta. Mistäköhän minä itse en olisi muistuttanut häntä? Minä todellakin kaipaan väittelyjämme...ja paljon muutakin. Muistan oman juhlapäivämme kuin eilisen...
- Noni pappa, nyt mennää tota polkua alas tonne rantaan. Noi auttaa sua hiuka...
Vävypoikani sekä eräs mies, jonka nimen ehdin jo unohtaa, auttavat minut ylös tuolista. Tarraan heitä tiukasti käsistä kiinni. Voi luoja miten minua hävettää; auttaa nyt isoa ihmistä tällä tavalla. Kyllä minä itsekin pääsisin ylös, ehkä. Muut loikkivat edeltä rantaan kuin mitkäkin gasellit, meidän lähestyessä määränpäätä pikku hiljaa vauvanaskelin. Nyt en millään raaskisi kaatua ja halkaista kalloani tällä kivisellä polulla. "Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tuu muuta kuin kusipäitä mukuloita.", kuten Koskela asian ilmaisi.
Vihdoin ja viimein pääsemme rantaan. Upea järvimaisema rantasaunoineen avautuu edessäni. Muut seisovat, mutta minulle on tuotu tuoli. Voi luoja miten...enpäs sanokaan mitään. Ilmapiiri on varsin jännittynyt, ihmiset supisevat keskenään. Tulee hiljaista. Laiturin nokassa seisova pappi hymyilee lempeästi hennon naisäänen tulkitessa kappaletta, mikä kuulostaa Tapio Rautavaaran Häävalssilta. Nuori ja onnelliselta näyttävä pariskunta lipuu hiljaa ohitseni. Yhtäkkiä minua kylmää tutulla tavalla; minulla on ikävä vaimoani.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Päätepysäkki: Janna
Onko tämä paratiisi? Ei, enpä usko. Minulle luvattuja neitsyitä ei näy mailla eikä halmeilla. En myöskään usko, että paratiisissa leijuisi ilmassa palaneen ruudin ja kärynneen lihan katku. Tai mistä sitä tietää, kun en kerran ole ikinä aiemmin käynyt. Alan kuitenkin vähitellen ymmärtämään, että kauan odotettu tapaamiseni Jumalan kanssa lykkääntynee tovilla, kuin myös lihalliset nautinnot. Tällä hetkellä on tärkeämpää selvittää, missä minä oikeasti olen. Pääni liikahtaa juuri ja juuri yrittäessäni tarkkailla ympäristöä. Muistini palailee pätkittäin. Valittu...tehtävä...vihollinen...kytkin...KYTKIN! Viimeinen muistikuvani on, että painoin kytkintä päästääkseni vihani valloilleen. Huomaan puristavani kytkintä edelleen ja vähintään yhtä lujaa kuin hetkeä ennen tapahtumia, jotka johtivat minun liikkumattomuuteeni maassa. Mitä oikein tapahtui?
Räjähdevaljaat tuntuisivat olevan vielä ylläni, tai ainakin osittain. Suurin osa valjaissa olleista räjähteistä ovat myös yhä ylläni. Laita muslimi asialle ja tee itse perässä...Jostain syystä en tunne palavaa halua nousta ylös, joten tunnustelen kädell...hetkinen, missä minun käteni on?! Tuolla! Koetan kurottaa repaleisella, kyynärpäästä epämääräisesti silpoutuneella käsivarrentyngälläni, mutten millään yletä irronneeseen raajaani. Se näyttää sätkivän ja ikään kuin levottomasti naputtelevan maata odottaen, että sen omistaja löytäisi tämän. Tällä hetkellä olisin tyytyväinen pelkkään peukaloonkin. Tajuan vihdoin lakata puristamasta toista vähemmän vahingoittunutta kättäni. Tunnen rintakehässäni sekä vatsan alueella yli käsityskyvyn menevää kipua. Aivan kuten kehoni olisi ilmiliekeissä, ilman että pieninkään kipinä polttaisi nahkaani. Vaivalloisesti nostan kättäni ja lasken sen vatsani päälle. Käteni ei kuitenkaan pysähdy missään vaiheessa ja se sujahtaa kuin itsestään kehoni uumeniin. En kuluttanut ikinä hirveämmin aikaa koulun penkillä, mutta olen melko varma että käteni on juuri löytänyt ruuansulatukseen liittyviä elimiä.
Säikähdys on melkoinen, vaikka se tuleekin viitisen sekuntia jälkijunassa. Käteni lentää kaaressa ulos kehoni uumenista. Riuhtaisussa taisi olla turhankin paljon voimaa takana, sillä osa sisuskaluistani tarttui kiireessä käteeni, ja valuivat nyt kylkeäni pitkin kohti pölyistä maata. En ehdi miettimään tekoani sen enempää, huomatessani kulkukoiran, joka tuntui olevan erittäin kiinnostunut irronneesta kädestäni. Yrittäessäni häätää koiran tiehensä, suustani pääsee huudon sijasta kouristuksenomainen purskahdus verta ja rustonpalasia. Koira ei vastaa hiljaiseen avunhuutooni, vaan se istahtaa aivan minun viereeni ja rupeaa kalvamaan jo sinertäväksi muuttunutta kättäni. Minua kuvottaa, mutten enää usko osaavani oksentaa.
Pienen matkan päästä kuulen huutoa. Pelastus, vihdoin! Vaan kuinka väärässä onneton ihminen pystyykään olemaan. Sivusilmällä havaitsen pölyisen hahmon, joka lähestyy minua päästäen samalla matalia manauksia. Tuo mies...hän kuuluu vihollisiini! Hän on ilmeisesti selvinnyt räjähdyksestä. Lähestyessäni minua, mies lähti yllättäen hölkkään ja samassa tunnen kengän kärjen terävänä pistona ohimollani. Pääni heilahtaa velttona sivulle, mies potkaisee vielä toisen kerran. Korvani vuotavat verta, enkä enää kuule mitä mies minulle huutaa. Yritän kädentyngälläni suojata kasvojani, jolloin mies potkaisee minua kylkeen. Ulosvaluneet elimet tarttuvat hänen kenkiinsä ja mies tekee rivakan ravistusliikkeen jalallaan. Lisää minulle kuuluvaa lihallista omaisuutta sujahtaa ulos kuin itsestään ammollaan olevasta vatsastani. Tunnen kuinka vaivun vähitellen tiedottomaan tilaan. Katseemme kohtaavat viimeisen kerran, kun mies hyppää ilmaan ja laskeutuu tasajalkaa kasvoilleni. Hieman ennen kun menetän tajuni, tunnen lämpimän virtauksen kulkevan pitkin ruumistani. Viholliseni viimeistelee käsittelynsä virtsaamalla päälleni.
---
Onko tämä paratiisi? Ei, enpä usko. Minulle luvattuja neitsyitä ei vieläkään näy mailla eikä halmeilla. En myöskään usko, että paratiisissa se samainen kulkukoira, joka juuri söi minulta irronneen käden, söisi nyt minusta ulos valuvia sisuskaluja minun maatessani voimattomana maassa. Tai mistä sitä tietää, kun en kerran vieläkään ole päässyt käymään. Alan kuitenkin vähitellen ymmärtämään, että kauan odotettu tapaamiseni Jumalan kanssa ei tule koskaan tapahtumaan, lihallisista nautinnoista puhumattakaan.
Jumala on suurin vitsiniekka.
Räjähdevaljaat tuntuisivat olevan vielä ylläni, tai ainakin osittain. Suurin osa valjaissa olleista räjähteistä ovat myös yhä ylläni. Laita muslimi asialle ja tee itse perässä...Jostain syystä en tunne palavaa halua nousta ylös, joten tunnustelen kädell...hetkinen, missä minun käteni on?! Tuolla! Koetan kurottaa repaleisella, kyynärpäästä epämääräisesti silpoutuneella käsivarrentyngälläni, mutten millään yletä irronneeseen raajaani. Se näyttää sätkivän ja ikään kuin levottomasti naputtelevan maata odottaen, että sen omistaja löytäisi tämän. Tällä hetkellä olisin tyytyväinen pelkkään peukaloonkin. Tajuan vihdoin lakata puristamasta toista vähemmän vahingoittunutta kättäni. Tunnen rintakehässäni sekä vatsan alueella yli käsityskyvyn menevää kipua. Aivan kuten kehoni olisi ilmiliekeissä, ilman että pieninkään kipinä polttaisi nahkaani. Vaivalloisesti nostan kättäni ja lasken sen vatsani päälle. Käteni ei kuitenkaan pysähdy missään vaiheessa ja se sujahtaa kuin itsestään kehoni uumeniin. En kuluttanut ikinä hirveämmin aikaa koulun penkillä, mutta olen melko varma että käteni on juuri löytänyt ruuansulatukseen liittyviä elimiä.
Säikähdys on melkoinen, vaikka se tuleekin viitisen sekuntia jälkijunassa. Käteni lentää kaaressa ulos kehoni uumenista. Riuhtaisussa taisi olla turhankin paljon voimaa takana, sillä osa sisuskaluistani tarttui kiireessä käteeni, ja valuivat nyt kylkeäni pitkin kohti pölyistä maata. En ehdi miettimään tekoani sen enempää, huomatessani kulkukoiran, joka tuntui olevan erittäin kiinnostunut irronneesta kädestäni. Yrittäessäni häätää koiran tiehensä, suustani pääsee huudon sijasta kouristuksenomainen purskahdus verta ja rustonpalasia. Koira ei vastaa hiljaiseen avunhuutooni, vaan se istahtaa aivan minun viereeni ja rupeaa kalvamaan jo sinertäväksi muuttunutta kättäni. Minua kuvottaa, mutten enää usko osaavani oksentaa.
Pienen matkan päästä kuulen huutoa. Pelastus, vihdoin! Vaan kuinka väärässä onneton ihminen pystyykään olemaan. Sivusilmällä havaitsen pölyisen hahmon, joka lähestyy minua päästäen samalla matalia manauksia. Tuo mies...hän kuuluu vihollisiini! Hän on ilmeisesti selvinnyt räjähdyksestä. Lähestyessäni minua, mies lähti yllättäen hölkkään ja samassa tunnen kengän kärjen terävänä pistona ohimollani. Pääni heilahtaa velttona sivulle, mies potkaisee vielä toisen kerran. Korvani vuotavat verta, enkä enää kuule mitä mies minulle huutaa. Yritän kädentyngälläni suojata kasvojani, jolloin mies potkaisee minua kylkeen. Ulosvaluneet elimet tarttuvat hänen kenkiinsä ja mies tekee rivakan ravistusliikkeen jalallaan. Lisää minulle kuuluvaa lihallista omaisuutta sujahtaa ulos kuin itsestään ammollaan olevasta vatsastani. Tunnen kuinka vaivun vähitellen tiedottomaan tilaan. Katseemme kohtaavat viimeisen kerran, kun mies hyppää ilmaan ja laskeutuu tasajalkaa kasvoilleni. Hieman ennen kun menetän tajuni, tunnen lämpimän virtauksen kulkevan pitkin ruumistani. Viholliseni viimeistelee käsittelynsä virtsaamalla päälleni.
---
Onko tämä paratiisi? Ei, enpä usko. Minulle luvattuja neitsyitä ei vieläkään näy mailla eikä halmeilla. En myöskään usko, että paratiisissa se samainen kulkukoira, joka juuri söi minulta irronneen käden, söisi nyt minusta ulos valuvia sisuskaluja minun maatessani voimattomana maassa. Tai mistä sitä tietää, kun en kerran vieläkään ole päässyt käymään. Alan kuitenkin vähitellen ymmärtämään, että kauan odotettu tapaamiseni Jumalan kanssa ei tule koskaan tapahtumaan, lihallisista nautinnoista puhumattakaan.
Jumala on suurin vitsiniekka.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Isha
...Rasulu-llah. Avaan silmäni ja palaan tähän hetkeen. Ilma on kuiva ja pölynkatkuinen, mutta vuosien saatossa olen jo tottunut siihen. Synnyinhän minä muutaman korttelin päässä paikasta, johon minut on nyt tuotu. Katselen ympärilleni ja aistin suunnattoman kiireen kanssaihmisteni keskuudessa. Minä sen sijaan istun suolapatsaana huoneen keskellä. "Suolapatsas...", totean hiljaa itsekseni. En saisi edes ajatella noin!
Ainoastaan silmäni liikkuvat tarkastellessani ympäristöä. En tunnista ainuttakaan ihmistä. Tuntemattomat kasvot ympärilläni kuitenkin sanovat, miten minua ollaan koko ikäni valmisteltu tulevaan tapahtumaan. Ja ollaanhan minua kestitetty jo muutaman päivän ajan ja, taas kerran, tuntemattomien ihmisten toimesta. Sen kuitenkin tiedän, että isäni olisi minusta ylpeä. Kuin myös vanhempi veljeni, joka valitettavasti lähti samalla tavalla kuin isäni; jalat edellä.
Tunnen oloni jännittyneeksi, sillä epävarmuus on täyttänyt mieleni. Yhtä asiaa en kuitenkaan epäröi: vihollisiani. Minä vihaan heitä, vaikken ole ikinä tavannut heitä. Minä vihaan myös heidän perheitään ja ystäviään, vaikken ole ikinä tavannut heitäkään. Minä vihaan kaikkea mitä he edustavat, vaikka se on minulle vieläkin epäselvää. Mihin minua ollaan valmisteltu koko ikäni? Vihaamaanko? Menneisyys ei enää merkitse mitään, ainoastaan tuleva hetki joka koittaa hyvinkin pian.
Huoneessa tulee yhtäkkiä hiljaista ja kaikki kääntävät katseensa minuun. Tunnen oloni riisutuksi kaikkien näiden ihmisten edessä. Ääni pyytää minua riisumaan hienosta ja kalliista kankaasta tehdyn vaatteen, joka puettiin ylleni aiemmin päivällä. Kaksi huiviin verhoutunutta miestä kannattelee varovasti käsissään vyötä muistuttavia valjaita. Olen nähnyt vastaavanlaisen pukimen aiemminkin. Tosin ihmistä, jonka päällä vyö on ollut, en ole enää myöhemmin nähnyt. Hän on nyt paikassa, josta minäkin tulen myöhemmin löytämään itseni. Saatuani valjaat ylleni, sykkeeni nousee taivaisiin. Kun ihmiset ympärilläni kohottavat kätensä ilmaan huutomeren saattelemana, tunnen jo melkein pyörtyväni. Tunnen oloni tärkeäksi, mutten tiedä miksi. Samalla haluaisin juosta pakoon elämää, jota olen elänyt. Miksi? Miksi minä?
Astun ulos talosta. Aurinko paistaa suoraan silmiini, porautuen takaraivooni liekin lailla. Silti en tunne mitään. Kävelen päättäväisen rauhallisesti kohti päämäärääni. Kuitenkin epäröin enemmän kuin koskaan. Tiedän, että nyt on myöhäistä perääntyä. Kyynel vierii pitkin kuivaa poskeani ja haihtuu kuuman ilman mukana taivaisiin. Minäkin toivon haihtuvani ilmaan. Pysähdyn hetkeksi ja katson kohti taivasta. Toivon näkeväni isäni ja veljeni. Mitään merkkiä ei kuitenkaan näy, olen aivan yksin. Pääsen perille ja jähmetyn paikoilleni. Silmissäni sumenee ja suutani kuivaa. Havahdun kun joku tuijottaa minua; hän on saanut selville aikeeni. Käteni tavoittelee vyöhöni kiinnitettyä kytkintä. Samassa silmäni avautuvat. Minun ei enää tarvitse kysyä miksi, sillä tiedän nyt vastauksen:
Jumala on suurin.
Ainoastaan silmäni liikkuvat tarkastellessani ympäristöä. En tunnista ainuttakaan ihmistä. Tuntemattomat kasvot ympärilläni kuitenkin sanovat, miten minua ollaan koko ikäni valmisteltu tulevaan tapahtumaan. Ja ollaanhan minua kestitetty jo muutaman päivän ajan ja, taas kerran, tuntemattomien ihmisten toimesta. Sen kuitenkin tiedän, että isäni olisi minusta ylpeä. Kuin myös vanhempi veljeni, joka valitettavasti lähti samalla tavalla kuin isäni; jalat edellä.
Tunnen oloni jännittyneeksi, sillä epävarmuus on täyttänyt mieleni. Yhtä asiaa en kuitenkaan epäröi: vihollisiani. Minä vihaan heitä, vaikken ole ikinä tavannut heitä. Minä vihaan myös heidän perheitään ja ystäviään, vaikken ole ikinä tavannut heitäkään. Minä vihaan kaikkea mitä he edustavat, vaikka se on minulle vieläkin epäselvää. Mihin minua ollaan valmisteltu koko ikäni? Vihaamaanko? Menneisyys ei enää merkitse mitään, ainoastaan tuleva hetki joka koittaa hyvinkin pian.
Huoneessa tulee yhtäkkiä hiljaista ja kaikki kääntävät katseensa minuun. Tunnen oloni riisutuksi kaikkien näiden ihmisten edessä. Ääni pyytää minua riisumaan hienosta ja kalliista kankaasta tehdyn vaatteen, joka puettiin ylleni aiemmin päivällä. Kaksi huiviin verhoutunutta miestä kannattelee varovasti käsissään vyötä muistuttavia valjaita. Olen nähnyt vastaavanlaisen pukimen aiemminkin. Tosin ihmistä, jonka päällä vyö on ollut, en ole enää myöhemmin nähnyt. Hän on nyt paikassa, josta minäkin tulen myöhemmin löytämään itseni. Saatuani valjaat ylleni, sykkeeni nousee taivaisiin. Kun ihmiset ympärilläni kohottavat kätensä ilmaan huutomeren saattelemana, tunnen jo melkein pyörtyväni. Tunnen oloni tärkeäksi, mutten tiedä miksi. Samalla haluaisin juosta pakoon elämää, jota olen elänyt. Miksi? Miksi minä?
Astun ulos talosta. Aurinko paistaa suoraan silmiini, porautuen takaraivooni liekin lailla. Silti en tunne mitään. Kävelen päättäväisen rauhallisesti kohti päämäärääni. Kuitenkin epäröin enemmän kuin koskaan. Tiedän, että nyt on myöhäistä perääntyä. Kyynel vierii pitkin kuivaa poskeani ja haihtuu kuuman ilman mukana taivaisiin. Minäkin toivon haihtuvani ilmaan. Pysähdyn hetkeksi ja katson kohti taivasta. Toivon näkeväni isäni ja veljeni. Mitään merkkiä ei kuitenkaan näy, olen aivan yksin. Pääsen perille ja jähmetyn paikoilleni. Silmissäni sumenee ja suutani kuivaa. Havahdun kun joku tuijottaa minua; hän on saanut selville aikeeni. Käteni tavoittelee vyöhöni kiinnitettyä kytkintä. Samassa silmäni avautuvat. Minun ei enää tarvitse kysyä miksi, sillä tiedän nyt vastauksen:
Jumala on suurin.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Juhannuksen taikaa Kyrvönkylässä
- Anteeksi, mutta tulisiko neiti mahdollisesti tanssimaan kanssani tänä kauniina juhannusiltana?
- Iha epaa, ku lesoil heeboil käy sairas munkki ku ne vedättää tasan homona niitku notkuu erkkinä fyrkkendaalin kaa mestoil tai repii himmeesti hildee ku ne tsuumailee numbat ku joku vinguttaa vinyylii seinäs ja kääntää sit fyffet ja joka skäiväril ei oo hilloo et vois roudaa Mäkkärist baitit mättöö, vaiks kevyet slaissit - se sukkii tosi syvält.
- A-aivan niin...no soisiko neiti minulle kunnian kulkea palan matkaa kanssanne, vaikkapa joenvartta pitkin? Samalla voisin näyttää neidille maaseutumme parhaita puolia, näin iltamyöhään.
- Ootsä muute hiffannu Flemaril Karhupuiston nurkal sellast toribuiduu, dörtsin pääl blukkaa Davidsson? Mä dallasin siit jonkun kerran ohi, mut fönarin etee oli pakko jäädä lesaa niit plagui. Niis oli paksul mustal tussilla töherrettyi tekstejä. Ne vaihtuu jotai kerran kuussa. Kesäl mä blukkasin, et meidän zsirika böndelle smiittaa ja sesongista kiittää. Tsägä tainnu futasta, ku gremman magaa ziidaa, melkein sliibaa, parskin pusaamisen jälkeen, flodet vihdoin kaveeras fjontan kanssa gimistä kesistä. Eli äijälle oli kai tulos skloddi.
- Oikein hyvää juhannuksen jatkoa, neiti hyvä...
- Iha epaa, ku lesoil heeboil käy sairas munkki ku ne vedättää tasan homona niitku notkuu erkkinä fyrkkendaalin kaa mestoil tai repii himmeesti hildee ku ne tsuumailee numbat ku joku vinguttaa vinyylii seinäs ja kääntää sit fyffet ja joka skäiväril ei oo hilloo et vois roudaa Mäkkärist baitit mättöö, vaiks kevyet slaissit - se sukkii tosi syvält.
- A-aivan niin...no soisiko neiti minulle kunnian kulkea palan matkaa kanssanne, vaikkapa joenvartta pitkin? Samalla voisin näyttää neidille maaseutumme parhaita puolia, näin iltamyöhään.
- Ootsä muute hiffannu Flemaril Karhupuiston nurkal sellast toribuiduu, dörtsin pääl blukkaa Davidsson? Mä dallasin siit jonkun kerran ohi, mut fönarin etee oli pakko jäädä lesaa niit plagui. Niis oli paksul mustal tussilla töherrettyi tekstejä. Ne vaihtuu jotai kerran kuussa. Kesäl mä blukkasin, et meidän zsirika böndelle smiittaa ja sesongista kiittää. Tsägä tainnu futasta, ku gremman magaa ziidaa, melkein sliibaa, parskin pusaamisen jälkeen, flodet vihdoin kaveeras fjontan kanssa gimistä kesistä. Eli äijälle oli kai tulos skloddi.
- Oikein hyvää juhannuksen jatkoa, neiti hyvä...
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Dives est, cui satis est, quod habet
Herään toimistostani sillan alta. Suunnaton kylmyys on vallannut ruumiini, neulan tavoin pistellen jokaista solua kehossani. Pitäisi vaan alkaa uskomaan, ettei housuihin virtsaaminen ole pitkällä tähtäimellä mikään Nobelin arvoinen idea. Ulostamisesta nyt puhumattakaan. Kokeilen liikuttaa jalkojani, mutta aaltopelliksi muuttuneet housuni tekevät sen hankalaksi. No, ei minulla silti ole mihinkään kiire. Mutta mitäköhän kello on? Entä mikä päivä tänään on? Kiinnostaako minua edes? Sen tiedän, että työpaikka meni 1 000:n litran jälkeen, vaimo ja lapset 2 000:n.
Käteni vaeltaa kasvoillani etsien uusia taisteluarpia ja kolhuja. Likaiset ja pahalta haisevat sormeni pyörivät empien suuni ympärillä. En millään haluaisi, mutta jonkun on sinne mentävä. Vastenmielinen ilme kasvoillani työnnän etusormeni suuhun. Siirrän hiekkapaperilta tuntuvan kieleni sivuun ja alan tarkastella vaurioita. Mikään valtakunnan hammaslääkäri ei enää voisi pelastaa suutani, purukaluston muistuttaessa vakioveikkausriviä: 1, x, x, 2, 1, x...
Koitan lähteä kävelemään, mutta yllätyksekseni makaan vielä maassa. Hemingway tokaisi joskus, että vasta silloin ihminen on tarpeeksi humalassa kun hänen täytyy maatessaan pitää jostain tukea. Vai oliko se Bukowski? Aivan sama, juoppoja molemmat. Minulla ei ole alkoholin kanssa ongelmaa, päinvastoin!
Työnnän jaloillani itseäni sillan seinämää vasten ja kampean itseni ylös. Prosessin aikana tuntematon iäkäs nainen käveli ohitseni halveksuvan säälivä ilme kasvoillaan. Pääasia on kuitenkin, että olen nyt tolpillani. Veri palaa hiljalleen ruumiin joka kolkkaan ottaessani varovaisesti ensimmäiset askeleet. Käveleminen tuntuu tänään vaikeammalta kuin yksivuotiaan ensiaskeleet. Aivosoluja meiltä löytynee kuitenkin saman verran.
Hoidettuani itseni sillan alta ihmisten ilmoille aloitan maltaisen aamupalan metsästyksen. Rahan pyytäminen ihmisiltä on lakannut hävettämästä jo vuosia sitten. Mikään kerjäläinen minä en kuitenkaan ole! Minulla ei nyt vain satu olemaan tällä hetkellä yhtään ylimääräistä. Ihmiset kiertävät minut kaukaa, kaikki tietävät aikeeni. Yhtäkkiä tunnen kun joku tarraa minua olkapäästä. Käännän katseeni ja näen kaksi palvelun iloista ammattilaista hotelli Sinisestä miekasta. Häiritsen kuulemma ohikulkijoita. Oikeus voitti jälleen. Poliisien taluttaessa minua ajoneuvoonsa huomaan peilikuvani erään liikkeen näyteikkunasta. Hyvä luoja, tältäkö minä nykyään näytän? Miltä minä sitten ennen näytin? Se on taaksejäänyttä elämää, hauras muisto rappeutuneiden aivojeni uumenissa. Ajaessamme poliisilaitokselle tein vihdoin ja viimein päätöksen:
Minä en enää ikinä vedä viinaa...tänään.
Käteni vaeltaa kasvoillani etsien uusia taisteluarpia ja kolhuja. Likaiset ja pahalta haisevat sormeni pyörivät empien suuni ympärillä. En millään haluaisi, mutta jonkun on sinne mentävä. Vastenmielinen ilme kasvoillani työnnän etusormeni suuhun. Siirrän hiekkapaperilta tuntuvan kieleni sivuun ja alan tarkastella vaurioita. Mikään valtakunnan hammaslääkäri ei enää voisi pelastaa suutani, purukaluston muistuttaessa vakioveikkausriviä: 1, x, x, 2, 1, x...
Koitan lähteä kävelemään, mutta yllätyksekseni makaan vielä maassa. Hemingway tokaisi joskus, että vasta silloin ihminen on tarpeeksi humalassa kun hänen täytyy maatessaan pitää jostain tukea. Vai oliko se Bukowski? Aivan sama, juoppoja molemmat. Minulla ei ole alkoholin kanssa ongelmaa, päinvastoin!
Työnnän jaloillani itseäni sillan seinämää vasten ja kampean itseni ylös. Prosessin aikana tuntematon iäkäs nainen käveli ohitseni halveksuvan säälivä ilme kasvoillaan. Pääasia on kuitenkin, että olen nyt tolpillani. Veri palaa hiljalleen ruumiin joka kolkkaan ottaessani varovaisesti ensimmäiset askeleet. Käveleminen tuntuu tänään vaikeammalta kuin yksivuotiaan ensiaskeleet. Aivosoluja meiltä löytynee kuitenkin saman verran.
Hoidettuani itseni sillan alta ihmisten ilmoille aloitan maltaisen aamupalan metsästyksen. Rahan pyytäminen ihmisiltä on lakannut hävettämästä jo vuosia sitten. Mikään kerjäläinen minä en kuitenkaan ole! Minulla ei nyt vain satu olemaan tällä hetkellä yhtään ylimääräistä. Ihmiset kiertävät minut kaukaa, kaikki tietävät aikeeni. Yhtäkkiä tunnen kun joku tarraa minua olkapäästä. Käännän katseeni ja näen kaksi palvelun iloista ammattilaista hotelli Sinisestä miekasta. Häiritsen kuulemma ohikulkijoita. Oikeus voitti jälleen. Poliisien taluttaessa minua ajoneuvoonsa huomaan peilikuvani erään liikkeen näyteikkunasta. Hyvä luoja, tältäkö minä nykyään näytän? Miltä minä sitten ennen näytin? Se on taaksejäänyttä elämää, hauras muisto rappeutuneiden aivojeni uumenissa. Ajaessamme poliisilaitokselle tein vihdoin ja viimein päätöksen:
Minä en enää ikinä vedä viinaa...tänään.
torstai 4. helmikuuta 2010
"Taviksen" kuolema - nimim. EVVK
Ulkona on kylmä kuin entisen neuvostoliittolaisen helvetissä, lunta sataa vaakasuoraan, tiet ovat liukkaita ja päät halkeilevat. Sitä pohtii kaikenlaista lumen peittämän helmikuun keskellä. Eletään nimittäin vuodenaikaa, jolloin suomalainen ihmismieli on synkimmillään ja alkukantaisimmillaan. Ei ole siis sattumaa, kun lehdestä saa lukea enemmän kuin kerran kuukaudessa miten "Pertsalla" ja "Hatella" (nimet muutettu) on tullut riitaa ja jossain vaiheessa iltaa se surullisen kuuluisa ase on lauennut yksityisasunnossa Kekkosenkadulla. Ja kyllä, alkoholilla on tässäkin tapauksessa ollut osuutta asiaan.
Ellei kyse ole joka poikamiehen laatujulkaisusta, Alibista, tulee ko. insidentin palstatila todennäköisesti olemaan verrattavissa koko tapahtuman säälittävyyteen. Samankaltaiset tarinat sivuutetaan useimmiten olankohautuksilla sekä aina niin rakentavilla "Helvetin juoppo/hullu/amatööri/juoppohullu amatööri"-kommenteilla. C'est la vie, sanoisi Anna Puu, sou not, sanoisi Matti Nykänen.
Vaikka jokainen meistä lähtee täältä jalat edellä, tavalla tai toisella, ei tavallinen kaduntallaaja enää osaa kunnioittaa toisen tavallisen kaduntallaajan kuolemaa. Miksei? Koska se ei ole mediaseksikästä. Laukesihan se ase Tony Halmeenkin yksityisasunnossa, eikä tapahtumapaikalla todennäköisesti pelkällä kaakaon nauttimisella selvitty. Kun täysin sama onnettomuus sattuu nuorelle hämeenlinnalaiselle atk-ohjelmoijalle, on ihmisten kiinnostus episodiin verrattavissa kiinnostukseen Kokemäenjoen ameebojen lisääntymistapoja kohtaan: sitä tapahtuu muttei ketään voisi vähempää kiinnostaa.
Tätä asennetta ei missään nimessä ainakaan paranna TV-ohjelmat, kuten esim. Greyn anatomia. Ohjelma ei mielestäni ole muuta kuin ihmisten tunteilla pelleilyä arkisessa ympäristössä, jossa ihmisen syntymä ja kuolema ovat alati läsnä. On myös hämmästyttävää, miten appelsiiniin tukehtuneen tuikitavallisen Rekka-Penan poismeno koskettaa yhtäkkiä toista Penaa yllättävänkin syvällä tasolla, kunhan vain toisen kuolema välitetään massamedian kautta.
Joku roti nyt tähän hommaan, hyvät ihmiset!
"Pidin kerran koemielessä ehjää turskaa kolme päivää hattuhyllyllä ja se oli edelleen oikein hyvää, kun söin sen." - Pentti Linkola, tuomiopäivän kalastaja ja vihreiden aatteiden kannattaja.
Ellei kyse ole joka poikamiehen laatujulkaisusta, Alibista, tulee ko. insidentin palstatila todennäköisesti olemaan verrattavissa koko tapahtuman säälittävyyteen. Samankaltaiset tarinat sivuutetaan useimmiten olankohautuksilla sekä aina niin rakentavilla "Helvetin juoppo/hullu/amatööri/juoppohullu amatööri"-kommenteilla. C'est la vie, sanoisi Anna Puu, sou not, sanoisi Matti Nykänen.
Vaikka jokainen meistä lähtee täältä jalat edellä, tavalla tai toisella, ei tavallinen kaduntallaaja enää osaa kunnioittaa toisen tavallisen kaduntallaajan kuolemaa. Miksei? Koska se ei ole mediaseksikästä. Laukesihan se ase Tony Halmeenkin yksityisasunnossa, eikä tapahtumapaikalla todennäköisesti pelkällä kaakaon nauttimisella selvitty. Kun täysin sama onnettomuus sattuu nuorelle hämeenlinnalaiselle atk-ohjelmoijalle, on ihmisten kiinnostus episodiin verrattavissa kiinnostukseen Kokemäenjoen ameebojen lisääntymistapoja kohtaan: sitä tapahtuu muttei ketään voisi vähempää kiinnostaa.
Tätä asennetta ei missään nimessä ainakaan paranna TV-ohjelmat, kuten esim. Greyn anatomia. Ohjelma ei mielestäni ole muuta kuin ihmisten tunteilla pelleilyä arkisessa ympäristössä, jossa ihmisen syntymä ja kuolema ovat alati läsnä. On myös hämmästyttävää, miten appelsiiniin tukehtuneen tuikitavallisen Rekka-Penan poismeno koskettaa yhtäkkiä toista Penaa yllättävänkin syvällä tasolla, kunhan vain toisen kuolema välitetään massamedian kautta.
Joku roti nyt tähän hommaan, hyvät ihmiset!
"Pidin kerran koemielessä ehjää turskaa kolme päivää hattuhyllyllä ja se oli edelleen oikein hyvää, kun söin sen." - Pentti Linkola, tuomiopäivän kalastaja ja vihreiden aatteiden kannattaja.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Kohti ääretöntä ja sen ohi
"Music is organized sound.", totesi aikoinaan ranskalainen säveltäjä Edgard Varèse. Lausahdus oli itsestään selvä; tiettyjä ääniä yhdistelemällä taiteilija tuo esille oman näkemyksensä musiikista. Tätä voidaan myös pitää eräänlaisena kannanottona, sillä kaikki valinnat ovat tietoisia. Varèsen lausahdusta voidaan myös soveltaa kirjoittamiseen. Tässä tapauksessa kirjoittaja yhdistelee tietoisesti sanoja tuodakseen esille oman näkemyksensä ja kannanottonsa asioista.
Tämä sanojen yhdistely alkoi omalla kohdallani heti motoriikan kehityttyä, kun kynä ei enää mennyt nenään, silmään tai korvaan, vaan käteen ja siitä hetimiten paperille. Piirsin viivoja, kuvioita, harakanvarpaita ja muuta nonsenssiä, kalkkiviivalla lähtökuopissa olevien aivojeni muokatessa niistä sanoja ja lauseita minkä olemattomalta kapasiteetiltaan kerkesivät. Päivästä ja mielentilasta riippuen suuni käänsi sanat milloin suomeksi, milloin puhdasveriseksi vanhan koulukunnan siansaksaksi. Tunsin itseni älykkääksi ja sofistikoituneeksi. Opetellessani vielä tänäkin päivänä kirjoittamaan, en voi kuin ihailla sitä viatonta röyhkeyttä ja naiiviutta, jotka tekivät sen aikaisesta maailmankuvasta juuri sellaisen kuin itse halusi.
Omasta kuplasta oli kuitenkin tultava ulos ennemmin tai myöhemmin. Peruskoulun alettua asiat selkeästi vakavoituivat. Mitkä tahansa viivat, kuviot tai edes harakanvarpaat eivät käyneet enää tekstistä. Perhana, jopa siansaksa kiellettiin! Suurin kompastuskivi oli kuitenkin äidinkielen virkaa toimittanut ruotsinkieli; se oli opittava vaikka aseella uhaten. Ensimmäiset ruotsinkieliset kirjoitukseni olivatkin sangen kryptistä luettavaa allekirjoittaneen sekoittaessa kirjaimia, numeroita ja jopa kuvia saadakseni viestini perille. Asiaa ei helpottanut lähes pakkomielteinen tapani yrittää olla mukahauska, sarkastinen ja kaikilla väärillä tavoilla nokkela yrittäessäni puskea paperille "hauskimman kesälomamuistoni" tai "parhaimman joululahjani". Noin kuusi kertaa viidestä löysin itseni rähmälläni, kompastuneena omaan kuvitteelliseen nokkeluuteeni. En silti antanut tämän häiritä kirjoittamistani ja olin oikeastaan joka kerta erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini, vaikkei sivun alareunaa aina koristanutkaan räikeä eläin- tai autotarra.
Yläaste, murrosikä, tytöt ja Sepultura. Ei muuta.
Lukiosta päästyäni henki oli hyvä ja kunto kova. Armeijan jälkeen toivoin vihdoin pääseväni näyttämään kynteni aloittaessani akateemisen urani Åbo Akademissa. Kuinka väärässä ihminen pystyikään olemaan. Kosketus siihen, mistä kirjoittamisessa on oikeasti kyse, katosi silmänräpäyksessä luennoitsijoiden vaatiessa päivästä toiseen asiatekstiä, asiatekstiä ja ASIATEKSTIÄ. Kahden vuoden jälkeen löysin itseni tuijottamasta seinää ja pohtimasta omaa käyttötarkoitustani tällä planeetalla. Ei tullut Aaltosen pojasta maisteria ei.
Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut jokseenkin platoninen. Toisinaan tunnen voimakasta kiintymistä kirjoittamista kohtaan, mutta minulla ei ole koskaan ollut erityisen palavaa halua ilmaista itseäni juuri kirjoittamalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle musiikin tavoin se henkireikä, jonka kautta kanavoin syvimpiä tunteitani.
Saa nähdä, ajattelenko eri tavoin opintojakson päätyttyä.
Tämä sanojen yhdistely alkoi omalla kohdallani heti motoriikan kehityttyä, kun kynä ei enää mennyt nenään, silmään tai korvaan, vaan käteen ja siitä hetimiten paperille. Piirsin viivoja, kuvioita, harakanvarpaita ja muuta nonsenssiä, kalkkiviivalla lähtökuopissa olevien aivojeni muokatessa niistä sanoja ja lauseita minkä olemattomalta kapasiteetiltaan kerkesivät. Päivästä ja mielentilasta riippuen suuni käänsi sanat milloin suomeksi, milloin puhdasveriseksi vanhan koulukunnan siansaksaksi. Tunsin itseni älykkääksi ja sofistikoituneeksi. Opetellessani vielä tänäkin päivänä kirjoittamaan, en voi kuin ihailla sitä viatonta röyhkeyttä ja naiiviutta, jotka tekivät sen aikaisesta maailmankuvasta juuri sellaisen kuin itse halusi.
Omasta kuplasta oli kuitenkin tultava ulos ennemmin tai myöhemmin. Peruskoulun alettua asiat selkeästi vakavoituivat. Mitkä tahansa viivat, kuviot tai edes harakanvarpaat eivät käyneet enää tekstistä. Perhana, jopa siansaksa kiellettiin! Suurin kompastuskivi oli kuitenkin äidinkielen virkaa toimittanut ruotsinkieli; se oli opittava vaikka aseella uhaten. Ensimmäiset ruotsinkieliset kirjoitukseni olivatkin sangen kryptistä luettavaa allekirjoittaneen sekoittaessa kirjaimia, numeroita ja jopa kuvia saadakseni viestini perille. Asiaa ei helpottanut lähes pakkomielteinen tapani yrittää olla mukahauska, sarkastinen ja kaikilla väärillä tavoilla nokkela yrittäessäni puskea paperille "hauskimman kesälomamuistoni" tai "parhaimman joululahjani". Noin kuusi kertaa viidestä löysin itseni rähmälläni, kompastuneena omaan kuvitteelliseen nokkeluuteeni. En silti antanut tämän häiritä kirjoittamistani ja olin oikeastaan joka kerta erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini, vaikkei sivun alareunaa aina koristanutkaan räikeä eläin- tai autotarra.
Yläaste, murrosikä, tytöt ja Sepultura. Ei muuta.
Lukiosta päästyäni henki oli hyvä ja kunto kova. Armeijan jälkeen toivoin vihdoin pääseväni näyttämään kynteni aloittaessani akateemisen urani Åbo Akademissa. Kuinka väärässä ihminen pystyikään olemaan. Kosketus siihen, mistä kirjoittamisessa on oikeasti kyse, katosi silmänräpäyksessä luennoitsijoiden vaatiessa päivästä toiseen asiatekstiä, asiatekstiä ja ASIATEKSTIÄ. Kahden vuoden jälkeen löysin itseni tuijottamasta seinää ja pohtimasta omaa käyttötarkoitustani tällä planeetalla. Ei tullut Aaltosen pojasta maisteria ei.
Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut jokseenkin platoninen. Toisinaan tunnen voimakasta kiintymistä kirjoittamista kohtaan, mutta minulla ei ole koskaan ollut erityisen palavaa halua ilmaista itseäni juuri kirjoittamalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle musiikin tavoin se henkireikä, jonka kautta kanavoin syvimpiä tunteitani.
Saa nähdä, ajattelenko eri tavoin opintojakson päätyttyä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
