torstai 2. joulukuuta 2010

Riisu itsesi alasti ja kerro siitä muille

Ihmiset ovat pitäneet päiväkirjoja jo vuosisatoja kirjatakseen muistiin päivittäiset ajatukset, tapahtumat sekä havainnot. Päiväkirja sanana tuo ensimmäisenä mieleen jotain henkilökohtaista ja tärkeää, jotain mitä pidetään visusti piilossa muiden katseilta. Toisen ihmisen päiväkirjan lukemista ilman lupaa pidetään yleisesti törkeänä yksityisyyden rikkomisena, mikä useasti johtaa luottamuksen menettämiseen. Ihmisten nimetessä päiväkirjojaan ja purkaessaan sydäntään niiden sivuille kuin lähimmille ystävilleen, on siis selvää että kyse on jostain todella tärkeästä. Toista on tänä päivänä...

Sosiaalisten medioiden tulva 2000-luvulla on mahdollistanut ihmisten tavan ilmaista itseään monipuoliseksi, nopeaksi ja helpoksi. Paino sanoilla nopeaksi ja helpoksi. Kyseinen vaivattomuus on kuin itsestään sumentanut ihmisten käsitystä siitä, mikä asia kuuluu muille ja mikä ei. Yksilökeskeisyys on päivän sana, yksilön kuvitellessa että juuri häntä kuunnellaan ja että juuri hänen tuntemuksensa tekevät vaikutuksen kanssaihmisiin. Nykypäivän vastine perinteiselle käsinkirjoitetulle päiväkirjalle on blogi. Suurimpana erona on kuitenkin se, että blogi on interaktiivinen, ts. kuka tahansa pystyy kommentoimaan blogitekstejä nimimerkin takaa. Ajatus siitä, että joku jättäisi henkilökohtaisen päiväkirjansa kadulle ja antaisi muiden ihmisten lukea sitä ja jättää kommentteja sivun alareunaan, on varsin absurdia. Yksityisiä blogeja löytyy toki myös, mutta yhä useammin törmää julkisiin blogeihin, joissa ihmiset kirjoittavat huonosta olostaan ja omista ihmissuhteistaan täysin tuntemattomien ihmisten edessä.

Sama pätee sosiaalisen median jättiläisiin lukeutuvaan Facebookiin. Palvelun yleistyttyä ihmiset, allekirjoittanut mukaan lukien, ottivat sydämenasiakseen jakaa päivittäiset ajatukset, tapahtumat sekä havainnot muiden kanssa. Oli sitten kyse suolen toiminnasta tai esikoisen syntymästä, kaikki tapahtumat katsotaan vielä tänäkin päivänä julkaisukelpoisiksi.

Nykyään on enää turhaa romantisoida suomalaisesta, joka käsittelee vastoinkäymiset oman päänsä sisällä menemällä pelto- tai metsätöihin, tai hukuttamalla murheensa vettä vahvempaan. Nykysuomalainen itkee avoimesti näyttöpäätteellä huonoa säätä, v-mäistä pomoa sekä talvisin aristavaa polvea. Kun kaikki sitä tekevät, niin miksen minäkin?