perjantai 14. toukokuuta 2010

Elämä raiteilla

Arjen vilkkaus täyttää rautatieaseman kuin minä tahansa päivänä. Ihmismassat vellovat aaltomaisin liikkein vuoroin sisään, vuoroin ulos asemalta. Väkijoukon keskellä seisoo mies vailla nimeä, äänettömänä kiilana ihmisten kiireelle. Miehen katse on kiinnittynyt aseman valtavaan aikatauluun. Häntä rauhoittaa katsella alati vaihtuvia kellonaikoja ja niiden täsmällisyyttä. Kuuluuhan täsmällisyys ja aikataulussa pysyminen myös hänenkin työhönsä.

Mies havahtuu kuullessaan monotonisen naisäänen kaikuvan aseman aulassa; hänen junansa lähtee kohta. Mies etenee rauhallisin mutta päättäväisin askelin kohti junanvaunua, jonka numero on merkittynä hänen matkalippuunsa. Hän astuu vaunuun, kävelee pitkin käytävää ja astuu vaunuosastoonsa. Naispuolinen siivooja häärää vielä osastossa, mutta poistuu heti nähdessään miehen. Kuin peloissaan nainen kävelee ääneti miehen ohi, samalla katsoen tätä varovasti kulmiensa alta.

- Olisitteko ystävällinen ja laittaisitte oven perässänne kiinni, mies ennättää sanoa ennen kuin nainen katoaa näköpiiristä.

Mies tykkää matkustaa yksin, toisinaan. Oven sulkeuduttua mies tuijottaa vielä hetken ovea, kunnes kääntää katseensa ulos ikkunasta. Juna nytkähtää liikkeelle. Raiteet valittavat kirskuen harmaan rautajätin alla sen saavuttaessa huippunopeuttaan metri metriltä. Maisemien muuttuminen palauttaa miehen ajatuksiin, jotka täyttivät hänen mielensä jo asemalla aikatauluja tuijottaessa. Muutos, aivan niin. Päämiehen kanssa taannoin käyty keskustelu palautuu mieleen sana sanalta: "...tämän jälkeen lopetan...". Päätös oli ehdoton, eikä mikään saisi häntä muuttamaan mieltään.

Muutoksen todelliset syyt eivät ole olennaisia, mutta kaikki alkoi unella, joka toisti itseään yö toisensa jälkeen: On pimeää, hyvin pimeää. Kaukaisuudessa näkyy hahmo, jonka kasvot hehkuvat valkoisena kuin lumi. Hahmo toistaa miehen nimeä äänellä, joka muistuttaa hänen edesmennyttä lastaan. Hahmo loittonee aina kun mies lähestyy sitä, mutta sen ääni voimistuu askel asekeleelta. Jossain vaiheessa hahmo katoaa näkyvistä. Yhtäkkiä mies kuulee äänen aivan vierellään. Nuo lumenvalkoiset, mutta runnellut ja palaneet kasvot tuijottavat miestä hymyillen. Se on hänen lapsensa. Tämän jälkeen mies herää joka kerta. On pimeää, hyvin pimeää. Mutta hän on yksin.

Mies palaa todellisuuten säpsähtäen vaunuosaston oven yhtäkkiä auetessa. Ikääntynyt tukevahko mies astelee puhisten sisään kantaen raskaan näköistä matkalaukkua.

- Voi veljet, ette arvaakaan miten vaikea tänne oli löytää vaikka senhän pitäisi selvästi lukea lipussani! Törmäsin käytävällä herttaisen siivoojarouvaankin, muttei tämäkään osannut auttaa minua. Tai halunnut, jompi kumpi...

- No mutta nythän te olette täällä.

- Aivan niin! Suonette anteeksi kun laitan matkalaukkuni tuohon hyllylle, noin.

- Pitkällekin matkalle menossa?

- No, minulle tuli...äkillisiä työkiireitä, niin...ja otin ensimmäisen junan, mikä lähti kaupungista. Sanotaanko näin, etten palaa vähään aikaan takaisin. Työasiani kestävät sen verran kauan. Entäs te? Työmatkallako tekin?

- Työmatkallapa hyvinkin. Olen tosin jäämässä kohta eläkkeelle...

- Voih, voisinpa minäkin sanoa samaa! Minä voisin mielelläni myös jäädä eläkkeelle...oikeastaan kaikesta. Elämässä asiat tuntuvat vain monimutkistuvan, mitä vanhemmaksi tulee. Tiedättehän? Joskus minusta tuntuu siltä, että seinät ympärilläni tulevat lähemmäksi ulos johtavan oven loitotessa. Välillä toivon ennen nukahtamista, että tämä olisi se viimeinen matkani. Viimeinen juna, mikä lähtisi eikä enää ikinä palaisi.

- Ymmärrän.

- Minähän voisin lopettaa ja jäädä eläkkeelle vaikka heti! Asia on vain niin että minun pomoni hän...hän ei anna minun lopettaa. Hän tapaa käyttää työntekijänsä loppuun, imee kuiviin kunnes mitään elävää ja inhimillistä ei ole enää jäljellä. Niin hän tekee kaikille, jotka työskentelevät hänelle. Jos nyt totta puhutaan niin...minä päätin antaa hänelle takaisin! Lainasin, ei...nostin palkkani ennakkoon ja häivyin vähin äänin. Minulla oli kaikki oikeus siihen! Minä en ole se paha ihminen tässä, vaan pomoni. Hän on paha, hän on kaiken pahan alku ja juuri. Hän on se suurin roisto...

- Ja hän lähettää terveisensä...

Siinä samassa niin paljon puhuneen ikääntyneen miehen kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hänen suunsa jäi sille sijoilleen, eikä hän saanut enää sanaakaan suustaan. Juna syöksyi pitkään tunneliin. On pimeää, hyvin pimeää. Valon tullessa takaisin, jäljellä oli enää yksi. Vaimennettu tuliase oli tehnyt tehtävänsä ja kaivertanut siistin reiän vastapäätä olleeseen tukevaan, ääneti huutaneeseen ihmispäähän. Vaunuosastossa oli jälleen hiljaista.