Päätepysäkki: Janna

Onko tämä paratiisi? Ei, enpä usko. Minulle luvattuja neitsyitä ei näy mailla eikä halmeilla. En myöskään usko, että paratiisissa leijuisi ilmassa palaneen ruudin ja kärynneen lihan katku. Tai mistä sitä tietää, kun en kerran ole ikinä aiemmin käynyt. Alan kuitenkin vähitellen ymmärtämään, että kauan odotettu tapaamiseni Jumalan kanssa lykkääntynee tovilla, kuin myös lihalliset nautinnot. Tällä hetkellä on tärkeämpää selvittää, missä minä oikeasti olen. Pääni liikahtaa juuri ja juuri yrittäessäni tarkkailla ympäristöä. Muistini palailee pätkittäin. Valittu...tehtävä...vihollinen...kytkin...KYTKIN! Viimeinen muistikuvani on, että painoin kytkintä päästääkseni vihani valloilleen. Huomaan puristavani kytkintä edelleen ja vähintään yhtä lujaa kuin hetkeä ennen tapahtumia, jotka johtivat minun liikkumattomuuteeni maassa. Mitä oikein tapahtui?

Räjähdevaljaat tuntuisivat olevan vielä ylläni, tai ainakin osittain. Suurin osa valjaissa olleista räjähteistä ovat myös yhä ylläni. Laita muslimi asialle ja tee itse perässä...Jostain syystä en tunne palavaa halua nousta ylös, joten tunnustelen kädell...hetkinen, missä minun käteni on?! Tuolla! Koetan kurottaa repaleisella, kyynärpäästä epämääräisesti silpoutuneella käsivarrentyngälläni, mutten millään yletä irronneeseen raajaani. Se näyttää sätkivän ja ikään kuin levottomasti naputtelevan maata odottaen, että sen omistaja löytäisi tämän. Tällä hetkellä olisin tyytyväinen pelkkään peukaloonkin. Tajuan vihdoin lakata puristamasta toista vähemmän vahingoittunutta kättäni. Tunnen rintakehässäni sekä vatsan alueella yli käsityskyvyn menevää kipua. Aivan kuten kehoni olisi ilmiliekeissä, ilman että pieninkään kipinä polttaisi nahkaani. Vaivalloisesti nostan kättäni ja lasken sen vatsani päälle. Käteni ei kuitenkaan pysähdy missään vaiheessa ja se sujahtaa kuin itsestään kehoni uumeniin. En kuluttanut ikinä hirveämmin aikaa koulun penkillä, mutta olen melko varma että käteni on juuri löytänyt ruuansulatukseen liittyviä elimiä.

Säikähdys on melkoinen, vaikka se tuleekin viitisen sekuntia jälkijunassa. Käteni lentää kaaressa ulos kehoni uumenista. Riuhtaisussa taisi olla turhankin paljon voimaa takana, sillä osa sisuskaluistani tarttui kiireessä käteeni, ja valuivat nyt kylkeäni pitkin kohti pölyistä maata. En ehdi miettimään tekoani sen enempää, huomatessani kulkukoiran, joka tuntui olevan erittäin kiinnostunut irronneesta kädestäni. Yrittäessäni häätää koiran tiehensä, suustani pääsee huudon sijasta kouristuksenomainen purskahdus verta ja rustonpalasia. Koira ei vastaa hiljaiseen avunhuutooni, vaan se istahtaa aivan minun viereeni ja rupeaa kalvamaan jo sinertäväksi muuttunutta kättäni. Minua kuvottaa, mutten enää usko osaavani oksentaa.

Pienen matkan päästä kuulen huutoa. Pelastus, vihdoin! Vaan kuinka väärässä onneton ihminen pystyykään olemaan. Sivusilmällä havaitsen pölyisen hahmon, joka lähestyy minua päästäen samalla matalia manauksia. Tuo mies...hän kuuluu vihollisiini! Hän on ilmeisesti selvinnyt räjähdyksestä. Lähestyessäni minua, mies lähti yllättäen hölkkään ja samassa tunnen kengän kärjen terävänä pistona ohimollani. Pääni heilahtaa velttona sivulle, mies potkaisee vielä toisen kerran. Korvani vuotavat verta, enkä enää kuule mitä mies minulle huutaa. Yritän kädentyngälläni suojata kasvojani, jolloin mies potkaisee minua kylkeen. Ulosvaluneet elimet tarttuvat hänen kenkiinsä ja mies tekee rivakan ravistusliikkeen jalallaan. Lisää minulle kuuluvaa lihallista omaisuutta sujahtaa ulos kuin itsestään ammollaan olevasta vatsastani. Tunnen kuinka vaivun vähitellen tiedottomaan tilaan. Katseemme kohtaavat viimeisen kerran, kun mies hyppää ilmaan ja laskeutuu tasajalkaa kasvoilleni. Hieman ennen kun menetän tajuni, tunnen lämpimän virtauksen kulkevan pitkin ruumistani. Viholliseni viimeistelee käsittelynsä virtsaamalla päälleni.

---

Onko tämä paratiisi? Ei, enpä usko. Minulle luvattuja neitsyitä ei vieläkään näy mailla eikä halmeilla. En myöskään usko, että paratiisissa se samainen kulkukoira, joka juuri söi minulta irronneen käden, söisi nyt minusta ulos valuvia sisuskaluja minun maatessani voimattomana maassa. Tai mistä sitä tietää, kun en kerran vieläkään ole päässyt käymään. Alan kuitenkin vähitellen ymmärtämään, että kauan odotettu tapaamiseni Jumalan kanssa ei tule koskaan tapahtumaan, lihallisista nautinnoista puhumattakaan.

Jumala on suurin vitsiniekka.