Kumpuranta, 11.7 Herran vuotta 2009, luulisin. Tapani mukaan olen saapunut paikalle ajoissa. Eihän sitä koskaan tiedä, jospa vaikka joku muukin ilmaantuisi paikalle tunnin etuajassa. Jaa mutta onhan täällä pari muutakin, tulinhan minä samaan matkaan heidän kanssaan. Pyrin nykyään autoilemaan mahdollisimman vähän. Se ei enää suju minulta entiseen tapaan...ja kallistahan se on. Kaikki on niin kallista. Jos vain pystyisin, niin pyörällähän minä sotkisin joka paikkaan. Tai vaikka juoksisin. Uiminen on täyttä humpuukia. Minä en herran tähden maksa viittä markkaa altaassa kauhomisesta. Tai enhän minä silti tiedä mitä uiminen nykyään maksaa euroissakaan, kun en ole vuosiin käynyt uimahallilla.
Jahas, vihdoin muitakin saapuu paikalle. Kyllä sitä saikin jo odottaa. Sieltä näyttäisi tulevan tyttäreni perheineen. Itse juhlakalut ovat tosin olleet täällä jo jonkin aikaa. Pyörivät tuossa kuin mitkäkin. Keli on muuten kuin morsian, kirjaimellisesti. Sade-ennusteista huolimatta aurinko näyttäisi uhmaavan valtavia pilvimassoja. Mitenköhän se laulu menikään: "...myrsky käy ja metsä pauhaa, tulta iskee pitkäinen...". Kylmähän tässä istuessa on kuitenkin tullut. Päällä on takkia ja lakkia ja silti mies vain palelee, on se kumma! Luulisivat nyt tekevän vaatteista lämpimiä, kun maksavatkin niin paljon. Se nyt vaan on purtava huulta ja kestettävä. Kuka tietää, tämä voi olla viimeinen mahdollisuus nähdä oman lapsenlapsensa menevän naimisiin.
- Onko sun kylmä, pappa?
- Eheei mul täs mittä hättä ol...
Ruveta nyt valittamaan tämmöisellä hetkellä. Itsepähän päätin pukeutua turhan heppoisesti. Vaimoni, levätköön hän rauhassa, olisi taatusti muistuttanut asiasta. Mistäköhän minä itse en olisi muistuttanut häntä? Minä todellakin kaipaan väittelyjämme...ja paljon muutakin. Muistan oman juhlapäivämme kuin eilisen...
- Noni pappa, nyt mennää tota polkua alas tonne rantaan. Noi auttaa sua hiuka...
Vävypoikani sekä eräs mies, jonka nimen ehdin jo unohtaa, auttavat minut ylös tuolista. Tarraan heitä tiukasti käsistä kiinni. Voi luoja miten minua hävettää; auttaa nyt isoa ihmistä tällä tavalla. Kyllä minä itsekin pääsisin ylös, ehkä. Muut loikkivat edeltä rantaan kuin mitkäkin gasellit, meidän lähestyessä määränpäätä pikku hiljaa vauvanaskelin. Nyt en millään raaskisi kaatua ja halkaista kalloani tällä kivisellä polulla. "Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tuu muuta kuin kusipäitä mukuloita.", kuten Koskela asian ilmaisi.
Vihdoin ja viimein pääsemme rantaan. Upea järvimaisema rantasaunoineen avautuu edessäni. Muut seisovat, mutta minulle on tuotu tuoli. Voi luoja miten...enpäs sanokaan mitään. Ilmapiiri on varsin jännittynyt, ihmiset supisevat keskenään. Tulee hiljaista. Laiturin nokassa seisova pappi hymyilee lempeästi hennon naisäänen tulkitessa kappaletta, mikä kuulostaa Tapio Rautavaaran Häävalssilta. Nuori ja onnelliselta näyttävä pariskunta lipuu hiljaa ohitseni. Yhtäkkiä minua kylmää tutulla tavalla; minulla on ikävä vaimoani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti