Dives est, cui satis est, quod habet

Herään toimistostani sillan alta. Suunnaton kylmyys on vallannut ruumiini, neulan tavoin pistellen jokaista solua kehossani. Pitäisi vaan alkaa uskomaan, ettei housuihin virtsaaminen ole pitkällä tähtäimellä mikään Nobelin arvoinen idea. Ulostamisesta nyt puhumattakaan. Kokeilen liikuttaa jalkojani, mutta aaltopelliksi muuttuneet housuni tekevät sen hankalaksi. No, ei minulla silti ole mihinkään kiire. Mutta mitäköhän kello on? Entä mikä päivä tänään on? Kiinnostaako minua edes? Sen tiedän, että työpaikka meni 1 000:n litran jälkeen, vaimo ja lapset 2 000:n.

Käteni vaeltaa kasvoillani etsien uusia taisteluarpia ja kolhuja. Likaiset ja pahalta haisevat sormeni pyörivät empien suuni ympärillä. En millään haluaisi, mutta jonkun on sinne mentävä. Vastenmielinen ilme kasvoillani työnnän etusormeni suuhun. Siirrän hiekkapaperilta tuntuvan kieleni sivuun ja alan tarkastella vaurioita. Mikään valtakunnan hammaslääkäri ei enää voisi pelastaa suutani, purukaluston muistuttaessa vakioveikkausriviä: 1, x, x, 2, 1, x...

Koitan lähteä kävelemään, mutta yllätyksekseni makaan vielä maassa. Hemingway tokaisi joskus, että vasta silloin ihminen on tarpeeksi humalassa kun hänen täytyy maatessaan pitää jostain tukea. Vai oliko se Bukowski? Aivan sama, juoppoja molemmat. Minulla ei ole alkoholin kanssa ongelmaa, päinvastoin!

Työnnän jaloillani itseäni sillan seinämää vasten ja kampean itseni ylös. Prosessin aikana tuntematon iäkäs nainen käveli ohitseni halveksuvan säälivä ilme kasvoillaan. Pääasia on kuitenkin, että olen nyt tolpillani. Veri palaa hiljalleen ruumiin joka kolkkaan ottaessani varovaisesti ensimmäiset askeleet. Käveleminen tuntuu tänään vaikeammalta kuin yksivuotiaan ensiaskeleet. Aivosoluja meiltä löytynee kuitenkin saman verran.

Hoidettuani itseni sillan alta ihmisten ilmoille aloitan maltaisen aamupalan metsästyksen. Rahan pyytäminen ihmisiltä on lakannut hävettämästä jo vuosia sitten. Mikään kerjäläinen minä en kuitenkaan ole! Minulla ei nyt vain satu olemaan tällä hetkellä yhtään ylimääräistä. Ihmiset kiertävät minut kaukaa, kaikki tietävät aikeeni. Yhtäkkiä tunnen kun joku tarraa minua olkapäästä. Käännän katseeni ja näen kaksi palvelun iloista ammattilaista hotelli Sinisestä miekasta. Häiritsen kuulemma ohikulkijoita. Oikeus voitti jälleen. Poliisien taluttaessa minua ajoneuvoonsa huomaan peilikuvani erään liikkeen näyteikkunasta. Hyvä luoja, tältäkö minä nykyään näytän? Miltä minä sitten ennen näytin? Se on taaksejäänyttä elämää, hauras muisto rappeutuneiden aivojeni uumenissa. Ajaessamme poliisilaitokselle tein vihdoin ja viimein päätöksen:

Minä en enää ikinä vedä viinaa...tänään.