Kohti ääretöntä ja sen ohi

"Music is organized sound.", totesi aikoinaan ranskalainen säveltäjä Edgard Varèse. Lausahdus oli itsestään selvä; tiettyjä ääniä yhdistelemällä taiteilija tuo esille oman näkemyksensä musiikista. Tätä voidaan myös pitää eräänlaisena kannanottona, sillä kaikki valinnat ovat tietoisia. Varèsen lausahdusta voidaan myös soveltaa kirjoittamiseen. Tässä tapauksessa kirjoittaja yhdistelee tietoisesti sanoja tuodakseen esille oman näkemyksensä ja kannanottonsa asioista.

Tämä sanojen yhdistely alkoi omalla kohdallani heti motoriikan kehityttyä, kun kynä ei enää mennyt nenään, silmään tai korvaan, vaan käteen ja siitä hetimiten paperille. Piirsin viivoja, kuvioita, harakanvarpaita ja muuta nonsenssiä, kalkkiviivalla lähtökuopissa olevien aivojeni muokatessa niistä sanoja ja lauseita minkä olemattomalta kapasiteetiltaan kerkesivät. Päivästä ja mielentilasta riippuen suuni käänsi sanat milloin suomeksi, milloin puhdasveriseksi vanhan koulukunnan siansaksaksi. Tunsin itseni älykkääksi ja sofistikoituneeksi. Opetellessani vielä tänäkin päivänä kirjoittamaan, en voi kuin ihailla sitä viatonta röyhkeyttä ja naiiviutta, jotka tekivät sen aikaisesta maailmankuvasta juuri sellaisen kuin itse halusi.

Omasta kuplasta oli kuitenkin tultava ulos ennemmin tai myöhemmin. Peruskoulun alettua asiat selkeästi vakavoituivat. Mitkä tahansa viivat, kuviot tai edes harakanvarpaat eivät käyneet enää tekstistä. Perhana, jopa siansaksa kiellettiin! Suurin kompastuskivi oli kuitenkin äidinkielen virkaa toimittanut ruotsinkieli; se oli opittava vaikka aseella uhaten. Ensimmäiset ruotsinkieliset kirjoitukseni olivatkin sangen kryptistä luettavaa allekirjoittaneen sekoittaessa kirjaimia, numeroita ja jopa kuvia saadakseni viestini perille. Asiaa ei helpottanut lähes pakkomielteinen tapani yrittää olla mukahauska, sarkastinen ja kaikilla väärillä tavoilla nokkela yrittäessäni puskea paperille "hauskimman kesälomamuistoni" tai "parhaimman joululahjani". Noin kuusi kertaa viidestä löysin itseni rähmälläni, kompastuneena omaan kuvitteelliseen nokkeluuteeni. En silti antanut tämän häiritä kirjoittamistani ja olin oikeastaan joka kerta erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini, vaikkei sivun alareunaa aina koristanutkaan räikeä eläin- tai autotarra.

Yläaste, murrosikä, tytöt ja Sepultura. Ei muuta.

Lukiosta päästyäni henki oli hyvä ja kunto kova. Armeijan jälkeen toivoin vihdoin pääseväni näyttämään kynteni aloittaessani akateemisen urani Åbo Akademissa. Kuinka väärässä ihminen pystyikään olemaan. Kosketus siihen, mistä kirjoittamisessa on oikeasti kyse, katosi silmänräpäyksessä luennoitsijoiden vaatiessa päivästä toiseen asiatekstiä, asiatekstiä ja ASIATEKSTIÄ. Kahden vuoden jälkeen löysin itseni tuijottamasta seinää ja pohtimasta omaa käyttötarkoitustani tällä planeetalla. Ei tullut Aaltosen pojasta maisteria ei.

Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut jokseenkin platoninen. Toisinaan tunnen voimakasta kiintymistä kirjoittamista kohtaan, mutta minulla ei ole koskaan ollut erityisen palavaa halua ilmaista itseäni juuri kirjoittamalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle musiikin tavoin se henkireikä, jonka kautta kanavoin syvimpiä tunteitani.

Saa nähdä, ajattelenko eri tavoin opintojakson päätyttyä.