Isha

...Rasulu-llah. Avaan silmäni ja palaan tähän hetkeen. Ilma on kuiva ja pölynkatkuinen, mutta vuosien saatossa olen jo tottunut siihen. Synnyinhän minä muutaman korttelin päässä paikasta, johon minut on nyt tuotu. Katselen ympärilleni ja aistin suunnattoman kiireen kanssaihmisteni keskuudessa. Minä sen sijaan istun suolapatsaana huoneen keskellä. "Suolapatsas...", totean hiljaa itsekseni. En saisi edes ajatella noin!

Ainoastaan silmäni liikkuvat tarkastellessani ympäristöä. En tunnista ainuttakaan ihmistä. Tuntemattomat kasvot ympärilläni kuitenkin sanovat, miten minua ollaan koko ikäni valmisteltu tulevaan tapahtumaan. Ja ollaanhan minua kestitetty jo muutaman päivän ajan ja, taas kerran, tuntemattomien ihmisten toimesta. Sen kuitenkin tiedän, että isäni olisi minusta ylpeä. Kuin myös vanhempi veljeni, joka valitettavasti lähti samalla tavalla kuin isäni; jalat edellä.

Tunnen oloni jännittyneeksi, sillä epävarmuus on täyttänyt mieleni. Yhtä asiaa en kuitenkaan epäröi: vihollisiani. Minä vihaan heitä, vaikken ole ikinä tavannut heitä. Minä vihaan myös heidän perheitään ja ystäviään, vaikken ole ikinä tavannut heitäkään. Minä vihaan kaikkea mitä he edustavat, vaikka se on minulle vieläkin epäselvää. Mihin minua ollaan valmisteltu koko ikäni? Vihaamaanko? Menneisyys ei enää merkitse mitään, ainoastaan tuleva hetki joka koittaa hyvinkin pian.

Huoneessa tulee yhtäkkiä hiljaista ja kaikki kääntävät katseensa minuun. Tunnen oloni riisutuksi kaikkien näiden ihmisten edessä. Ääni pyytää minua riisumaan hienosta ja kalliista kankaasta tehdyn vaatteen, joka puettiin ylleni aiemmin päivällä. Kaksi huiviin verhoutunutta miestä kannattelee varovasti käsissään vyötä muistuttavia valjaita. Olen nähnyt vastaavanlaisen pukimen aiemminkin. Tosin ihmistä, jonka päällä vyö on ollut, en ole enää myöhemmin nähnyt. Hän on nyt paikassa, josta minäkin tulen myöhemmin löytämään itseni. Saatuani valjaat ylleni, sykkeeni nousee taivaisiin. Kun ihmiset ympärilläni kohottavat kätensä ilmaan huutomeren saattelemana, tunnen jo melkein pyörtyväni. Tunnen oloni tärkeäksi, mutten tiedä miksi. Samalla haluaisin juosta pakoon elämää, jota olen elänyt. Miksi? Miksi minä?

Astun ulos talosta. Aurinko paistaa suoraan silmiini, porautuen takaraivooni liekin lailla. Silti en tunne mitään. Kävelen päättäväisen rauhallisesti kohti päämäärääni. Kuitenkin epäröin enemmän kuin koskaan. Tiedän, että nyt on myöhäistä perääntyä. Kyynel vierii pitkin kuivaa poskeani ja haihtuu kuuman ilman mukana taivaisiin. Minäkin toivon haihtuvani ilmaan. Pysähdyn hetkeksi ja katson kohti taivasta. Toivon näkeväni isäni ja veljeni. Mitään merkkiä ei kuitenkaan näy, olen aivan yksin. Pääsen perille ja jähmetyn paikoilleni. Silmissäni sumenee ja suutani kuivaa. Havahdun kun joku tuijottaa minua; hän on saanut selville aikeeni. Käteni tavoittelee vyöhöni kiinnitettyä kytkintä. Samassa silmäni avautuvat. Minun ei enää tarvitse kysyä miksi, sillä tiedän nyt vastauksen:

Jumala on suurin.