Taakka jo laskettu on

Lämpimän tuulenvireen pyyhkiessä järveä, he sanoivat toisilleen "Tahdon.". Tottakai he sanoivat, sehän oli itsestäänselvyys. Itsestäänselvyys ei kuitenkaan ollut se nuori mies, jonka kehitystä hän oli päässyt seuraamaan niin läheltä kuin kaukaa jo vuosia. On epäselvää, missä kohtaa perheensä kuravettä juonut ja huonekasveja syönyt kuopus alkoi varttua viattomasta pojasta aikuiseksi mieheksi. Niin kuitenkin tapahtui.

Kaipaus toisen luo tuo mieleen ajan, jolloin tuo ohitse kasvanut jässikkä haki vielä turvaa tarraten pienellä kädellään housunlahkeesta. Tuo pieni ja hauras ilmestys katsoi kuin vuorta kohti ikään, hakien siltä suojaa. Kirkkaat silmät, korviin asti yltävä hymy; ihmeellistä miten pieni voi olla niinkin suurta. Viimeistään syvältä kumpuava, vilpitön naurunpurskahdus saa omankin suun vetäytymään hymyyn. Elämäkin hymyili, leveästi. Kuin yhtä pitkää suvea olivat nuo vietetyt hetket lapsenlapsien parissa.

Vuodet vierivät ja lapset kasvavat aikuisiksi. Kuin ukkonen, joka jyrisee järven tuolla puolen, on se muistutus alati tapahtuvasta muutoksesta. Elämänkin on joskus vaiettava, ojentaen samalla soihdun sukupolvelta toiselle. Mikään kaunis ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.

Nuo laiturilla seisovat kaksi ihmistä antavat kuitenkin elämälle syyn hymyillä vielä yhden kerran. "Kuka tietää, tämä voi olla viimeinen mahdollisuus nähdä oman lapsenlapsensa menevän naimisiin.". Hän kokee tarpeelliseksi toistaa lauseen mielessään vielä kerran, sillä jonkin ajan kuluttua häntä ei enää olisi.